Murkinan jälkeen niitä näitä vähän aikaa pakinoituansa menivät lukkari ja suntio kammariin lepäämään vähäksi aikaa. Aikansa levättyään he tulivat tupaan kahville. Juotua Savolais-ukko sanoi:

— Suvaitseeko kanttori käydä vetämään sudennuottaa?

— Aivan mielelläni, aivan mielelläni, mutta kukas käypi peräkokaksi? vastasi kanttori.

— Kyllä minä käyn, vastasi Savolais-ukko.

Sen sanottuaan hän otti molemmilla käsillään peräpenkistä kiinni. Mauno-setä kiersi molemmat kätensä Savolais-ukon ympäri vyötäisten kohdalta ja piti vakavasti kiinni. Suntio otti Mauno-sedästä kiinni samalla tavalla, lukkari suntiosta, kirkonmies lukkarista, lautamies kirkonmiehestä, ja niin kävivät kaikki aikamiehet yhteen jonoon pitäen toisistaan navakasti kiinni; sitten naiset ja nuorukaiset yhtyivät samaan toimeen. Jokainen koetti vetää niin vankasti toistansa, kuin suinkin jaksoi, pyytäen edellänsä olijan käsiä laukeamaan. Naisten kädet laukesivat ensin ja he mennä myllähtivät lattialle. Sitä rymäkkää seurasi raikas nauru. Sitten heltyivät lukkarin kädet ja miehet kaatua rojahtivat. Se taasen antoi naurun aihetta. Kolmen kesken vetää nyhtivät jäljelle jääneet siksi, kunnes Savolais-ukon kädet herposivat ja ukot kellahtivat selälleen lattialle könöksi niinkuin kantturakoko. Leikkiä uudistettiin ja Mauno-setä kävi peräkokaksi. Kolmannella kerralla oli kirkonmies ja sitten lautamies peräkokkana jne. Joka kerralla, kun jonkun kädet irtaantuivat ja väki kaatua romahti, nauraa hohotettiin oikein sydämellisesti.

Kun päivällinen oli syöty, miehet tupakoivat ja juttelivat niitä näitä vähän aikaa. Sitten käytiin paistisille. Mauno-setä punoi oljista letin, nosti tuolin keskelle lattiaa ja kävi paistiksi. Hän istahti tuolille, painoi hatun silmilleen, ettei mitään nähnyt, pitäen olkilettiä kädessään. Savolais-ukko hiipi hiljaa takaapäin ja kosketti kädellään Mauno-setää. Nyt tavoitti Mauno-setä kiireen kaupalla lyödä Savolais-ukkoa letillään, vaan ei tavannut. Lukkari seurasi Savolais-ukon esimerkkiä, mutta häneen sattuikin letti käymään. No, ei muuta kuin lukkarin täytyi käydä paistiksi.

— Aha, nyt onkin koko pitäjän kirkon kukko paistina, ja sitä ei saa säästää, sanoi kirkonmies ja kosketti kädellään lukkaria, joka tavoitti letillään kirkonmiestä, vaan ei tavannut. Vihdoin kävi letti suntioon, joka kävi paistiksi.

— Nyt on kirkon kana paistina ja se syödään kirvoineen karvoineen, virkkoi lukkari ja kosketti suntiota.

— En minä mikään kana enkä hanhi ole, vastasi suntio. Kirkonkana on lukkarin rouva.

— Eikö mitä! Nyt velikulta erehdyit: etkö muista, että lukkari on papin lakkari ja lukkarin muori on papin lakkarin vuori? virkkoi lukkari ja nauraa rotkotti.