— Pitivätkö ne merkit aina paikkansa? kysyi Korjuksen Risto.
— Tiettävästi ne pitivät. Jos joskus ei sattunut käymään luulomme mukaan, niin ei suinkaan ollut syy siihen merkeissä, vaan meissä jotka emme kylliksi tarkkaan ja hartaasti merkkejä ja ennustuksia kuulleet tahi kuunnelleet, vastasi ukko-Lauri.
— Eikö tämmöiset taikatemput olleet teistä syntiä? kysyi Risto.
— Eikö mitä, vastasi ukko-Lauri. Ovathan ennen vanhaankin rohveetat ja muut pyhät miehet tiedustelleet ja ennustelleet tulevaisia asioita.
Risto katsahti Anttiin ja naurahti. Tämän huomasi ukko-Lauri ja sanoi:
— Kyllä minä tiedän, ettet sinä Risto etkä sinä meidän Antti enempää kuin Lippolan kirkonmiehen Juhanakaan usko taikatemppuja. Te kun olitte sen pappilan maisterin koulussa vähän aikaa, niin hän teille opetti sellaista uutta oppia, jota eivät meidän esi-isämme tunteneet emmekä mekään tahdo tuntea. Mutta elämä on todellinen koulu, se opettaa teidät ajan pitkään uskomaan mitä esi-isät ovat uskoneet; muuten ette tässä elämässä toimeen tule.
Risto ja Antti eivät näin juhla-aattona tahtoneet käydä kiistelemään vanhan miehen kanssa, semminkin, kun he kokemuksesta jo tiesivät, ettei peritystä luulosta niin hevillä luovuta, vaan moinen kiista saattaisi synnyttää eripuraisuutta vanhain ja nuorten välillä. Siksi he eivät puhuneet mitään, vaan vaikenivat ja kuuntelivat vanhain tarinoita. Kun iltaa oli jo kulunut pitkälle, niin tehtiin tilat ja käytiin makaamaan. Mauno-setä laittoi savivatiin yöksi kynttilän palamaan.
Uuden joulun aamuna ei tarvinnut nousta niin varhain kuin vanhan joulun aamuna, sillä uutena jouluna ei menty niin varhain kirkkoon kuin vanhana jouluna. Kukko jo lauloi kolmannen kerran, ja sitten vasta noustiin.
Kun aamutoimet oli tehty, alettiin tehdä kirkkoon lähtöä. Sillä välin menivät tytöt kammariin kertomaan näkemiänsä unia toisilleen. Sinne tuli Korjuksenkin nuorikko. Vanhemmat tytöt kertoivat unensa ja arvostelivat niiden merkitystä, mutta ne eivät näyttäneet mitään huomiota herättäneen. Sitten he kyselivät Kaisan unta. Kaisa ensin vähän episteli, mutta virkkoi viimein:
— Lippolan Juhana vei meiltä karitsan ja minä itkin sitä.