— Tunnen kyllä, ja annetaan nyt anteeksi, sanoi sairas ja ojensi kätensä.
— Jumala sinullekin anteeksi antakoon! Minä kyllä ilomielin annan anteeksi, vastasi Lahtelan emäntä.
Sairas jatkoi:
— Hamasta siitä ajasta kun miesvainajani kuoli, on vanhin poikani Mikko hoitanut taloutta, vaikka talo ja tila on ollut minun nimessäni. Hän olkoon vastakin teidän isäntänne ja te toiset olkaa hänelle kuuliaiset, niin kuin te tähänkin asti olette olleet. Ja sinä poikani Mikko, ole rehellinen ja katso aina yhteistä parasta, niin kuin sinä tähänkin asti olet tehnyt, äläkä sorra ketään.
Nämä sanottuaan ummisti sairas silmänsä. Vähän ajan perästä hän aukaisi ne jälleen ja sanoi:
— Miniäimeni Riitan saapi nostaa emännäksi minun jälkeeni. Olkaa hänelle kuuliaiset ja avulliset, niin kuin te olette minullekin olleet. Kun Helka-ämmä alkaa jo tulla vanhaksi eikä jaksa enää suuria taikinoita alustella, niin Mari-täti saapi käydä kolmanneksi emännäksi; kyllä näin suuressa talossa tarvitaan kolmekin emäntää.
Vähän aikaa vaiti oltuansa sairas teki vielä muutamia määräyksiä peruistansa sekä neuvoi mitkä vaatteet hänen ympärilleen pitää pantaman. Sitten hän pani kätensä ristiin ja luki:
Henkeni, Herra, haltuus annan, Isä, älä minua ylenanna, Poikas pyhän piinan tähden; siipeis ali päästä, aut hädästä, tykös turvaan täydell todell. (Vvk. 43:6)
Loppuvärssyä lukiessaan heikkoni jo sairaan ääni, ettei lukua paljon kuulunut. Nyt otti Riitta virsikirjan, josta isäntä alkoi ja toiset veisasivat keralla:
Juur hartaast maailmast tästä… (Vvk. 391:1)