Virren loputtua isäntä koetteli kuolevan jalkoja ja sanoi:
— Nyt ei enää lähtö ole kaukana: jalat ovat jo kylmät kuin jääpalaset.
Kun virsi "Maailma sinun jätän", oli veisattu, aukaisi kuoleva silmänsä ja koetti katsahtaa yli päänsä. Hänen silmänsä loistivat kirkkaalta ja näyttivät olevan tavallista suuremmat. Hän koetteli nostaa käsiään ylös mutta ei jaksanut. Huulet näyttivät liikkuvan, mutta ääni ei yhtään kuulunut.
— Nyt hän varmaan näkee ottajansa, koska niin päänsä yli katselee, sanoi Mari-täti naapurin emännälle.
— Tiettävästi hän ne näkee, vastasi emäntä hiljaa.
— Kukaties taitaa hänen suutansa kovin paahtaa, koska huulet niin ahkeraan liikkuvat; anna sinä vettä lusikalla suuhun, sanoi isäntä vaimolleen.
Riitta antoi vettä pari lusikallista, jonka jälkeen sairas sanoi hyvin kelkkiään (kerkeästi):
— Tehkää minulle tila lattialle.
— Nyt se jo lähtee pois, kun alkaa tilaa muutella, kuiskasi Riitta Mari-tädille ja laittoi pian lattialle vuoteen, johon sairas hurstilla nostettiin. Huokuminen harveni harvenemistaan ja viimein näytti henki likattavan ainoastaan kurkkuhaudassa. Vihdoin sairas oikasi ruumiinsa, nytkäytti pari kertaa olkapäitään, ummisti silmänsä, aukaisi suutansa kolme kertaa ja vetäisi henkeänsä; niin erosi henki ruumiista. Isäntä viittasi Mauno-sedälle ja tämä aukaisi reppanan. Sitten isäntä painoi kiinni vainajan oikean silmän, joka oli jäänyt hiukan raolleen.
— Jeesus sielun saakoon! sanoi isäntä sulkiessaan äitinsä silmää.