— Jeesus sielun saakoon! kuiskasivat kaikki läsnäolijat ja notkistivat polviansa. Jokaisen silmät täyttyivät kyynelistä.
— Hänellä se on tehty, mitä meillä vielä on tekemättä, virkkoi Mauno-setä itkussa suin. Kyllä hän oli hyvä eläissänsä ja luultavasti hänelle kävi hyvin kuollessansa.
— Ei suinkaan hänestä pahuus alkuansa saanut, todisti Lahtelan emäntä. Me tässä jo olimme toverukset monta kymmentä vuotta ja hän oli aina niin rakas ja herttainen. Ei sitä kertaa hän leiponut, jottei olisi minulle antanut leivän lämpimiä.
— Ja taudissa ollessaankin hän oli koko ajan niin kärsivällinen, ettei koskaan tuskaantunut, vaikka oli sangen kovissa kourissa, sanoi Riitta todistukseksi anoppinsa kärsivällisyydestä.
— Mitä varten Mauno-setä reppanan aukaisi, kun mummo kuoli? kysyi pieni Anni äidiltään.
— Sitä varten, että vainajan sielu pääsi menemään taivaaseen, vastasi äiti.
— Pojat, menkääs ottamaan mummolle pesuvettä, käski isäntä.
Pian noutivat pojat vettä saavilla kaivosta. Riitta pani padan tulelle — muiden puiden joukkoon pistettiin vainajan lusikka palamaan — ja varisti kuolleelle pesuveden. Olkia tuotiin lattialle ja niiden päälle nostettiin ruumis. Mari-täti ja naapurin emäntä pesivät ruumiin vedellä, saippualla ja vastalla. Heille annettiin pesupalkaksi vainajan paita kummallekin. Tähteeksi jääneen saippuapalasen ja vastan korjasi Mari-täti vastaista tarvetta varten. — Vasta pantiin tallelle ja sillä siveltiin sitä lehmää, jota ajajainen ja painajainen vaivasi. Ruumiinpesusaippualla pestiin lasten rupisia päitä sekä muitakin risatautisia ja syyhelmää.
— Missähän kylän ruumislauta lienee, se pitäisi hakea tänne? kysäisi isäntä.
— Kyllä se on varmaan Mäkelässä; muistaakseni taoin Mäkelän ukkovainajalle viimeksi kirstunaulat, vastasi seppä.