Seuraavana aamuna isäntä jakeli käskyjä kirkkoon meneville määräten ketä sukulaista kunkin piti kutsuman maahanpaniaisiin ensi lauantaina tulemaan. Itse hän sanoi pitävänsä huolen vainajan kiitoskirjalle panosta, ruumissaarnan pidosta, haudankaivamisesta ja muutamain vierasten kutsumisesta.
Kirkolle päästyään ajoi Niemelän isäntä oitis pappilaan ja meni rovastin puheille. Sisään päästyään ja hyvän päivän tehtyänsä hän sanoi:
— Terveisiä ja pitkää ikää äitivainajaltani. Hän jätti tämän elon eilen illalla.
— Kiitoksia, vastasi rovasti ja alkoi kysellä ja kirjoittaa vainajan taudinlaatua ja kuolon menoa. Vihdoin hän sanoi:
— Niin, minulle on tuleva lehmä vainajan kuoltua. Tiettävästihän teidän talossa on lehmiä niin paljon, että pappi saapi maahanpaniaislehmän.
— Onhan niitä lehmiä tätä nykyä, vaikka olisi useampiakin maahanpaniaislehmiä annettava, vastasi isäntä. Tulevana sunnuntaina aiomme haudata vainaan ja minä tuumaan saattaa äitivainajani kunnialla hautaan kahden papin kanssa ja pidättää hänelle ruumissaarnan, jos vain herra rovasti on hyvä ja ottaa sen toimittaakseen maksua vastaan.
— Miks ei, aivan kernaasti minä sen teen, eikä se maksa enempää kuin kolme ruplaa, ja teidän varoissanne se ei merkitse mitään. Aivan niin, aivan niin, kyllä hän oli kunnon emäntä; kannattaahan hänelle ruumissaarna pitää, vastasi rovasti.
Kirkon luona haki Niemelän lautamies appensa Holttolan kirkonmiehen, jolle kertoi terveisiä ja pitkää ikää äitivainajaltaan, sekä jutteli hänelle tarkoin vainajan taudin alusta loppuun asti, erinomattain hänen viimeiset hetkensä ja sanansa.
— Jeesus sielun saakoon! vastasi kirkonmies pyyhkien silmiään.
Kirkosta päästyä kävi Niemelän isäntä hauta-Laurin puheilla pyytämässä kaivamaan hautaa vainajalle.