Kun vuoteet oli laitettu, kävivät lapset ja nuorempi rahvas makaamaan, vaan vanhemmat ihmiset pitivät valvojaisia koko yön. He ottivat istuimet kirstua lähelle, jossa he lauloivat ja lukivat sekä aika välistä kokoontuivat pöydän ympärille viinaa maistelemaan ja yhtä sekä toista juttelemaan.
Kun seppä oli kolmea virttä veisattaessa ollut johtajana, niin hän sanoi viimeisen virren loputtua:
Ei jaksa laulaa,
jos ei kasta kaulaa,
ja niin menivät laulajat pöydän ympärille istumaan. Isäntä kaasi viinaa pulliin, josta valvojat vuoronsa perään ryyppäsivät ja kertoivat kaikenlaisia kummitusjuttuja kuolleista.
Holttolan kirkonmies kertoi erään kestikievarin vanhan emännän, joka eläissään paljon taikuutta harjoitti, kuoltuaan käyneen melkein joka yö kummittelemassa ja silloin hakeneen kaikki paikat. Sattuipa samaan aikaan eräs matkustavainen herra jäämään kestikievariin yöksi. Isäntä kyllä koetteli selittää herralle, ettei muka täällä kukaan saa yörauhaa. Mutta herrat kun eivät usko semmoisia, niin ei tämäkään herra muuta kuin nauroi vain isännän puheelle ja sanoi: "Jos vain eläviltä rauhan saan, kyllä minä kuolleiden kanssa toimeen tulen", ja kävi kuin kävikin yöksi. Mutta annapas olla, puolenyön aikana, kun herra sikeimmilleen nukkui, tulikin emäntävainaja, alkoi kaivella ja penkailla herran päänalasia. "Mitä sieltä on hakemista?" ärjäisi herra vihastuneena kun hänen yörauhaansa häirittiin. "Ehtoollisöylättiä haen", vastasi vainajan haltia. — Kansan uskon mukaan ei vainaja itse kävele, vaan hänen haltiansa kummitteiksee. — "Mihin sinä sitten olet sen pannut?" kysäisi herra. "Vasikkain pyttyyn minä ne aina panin", vastasi haltia. "Ota sieltä jonne ne olet pannut ja anna oikeille kristityille rauha!" sanoi herra.
Sen päiväsen perään ei kummitus enää tullut taloon. Sillä kun vain kummitukset saattavat elävien tiedoksi sen, mikä heidän rauhaansa haudassa häiritsee, niin sitten ne lakkaavat kummittelemasta.
Sitten kertoi Mäkelän Risto seuraavan jutun:
— Eräässä pitäjässä niin ikään kuoli taikuriemäntä, joka taikatempuillaan oli pitänyt aina itsellään hyvän karjan. Ruumiin maan päällä ollessa kävi sen haltia läävässä lehmiä häiritsemässä, mutta hautaan vietynä se alkoi käydä yön aikoina tuvassakin. Niin kauan kuin tuli paloi tuvassa ja ihmiset valvoivat, se ei tohtinut tulla, mutta niin pian kuin tuli sammui, alkoi kohta kolina kuulua. Talon isäntä koetteli kaikki konstit, mitä vain suinkin taisi, ja kävi jo maajumaliltakin eli tietäjiltä ja noidilta apua etsimässä, mutta turhaan. Vihdoin hän valitti pitäjän vanhalle rovastille tämän ihmeen. Rovasti ensin nauroi, mutta kun isäntä vakuutti asian todeksi kertoen, miten vainajan haltia on milloinkin mellastanut, rovasti sanoi vihdoin: "Kaivakaa vainajan hauta, aukaiskaa ruumisarkku, kääntäkää ruumis vatsalleen arkkuun ja leikatkaa veitsellä kantapäihin risti. Sitten suljette arkun ja täytätte haudan mullalla, niin kyllä se herkeää kummittelemasta."
Kun hauta aukaistiin, ruumis oli syrjällään kirstussa ja veri oli purskahtanut sekä suusta että sieraimista. He tekivät rovastin neuvon mukaan ja ilmoittivat asian rovastille. "Oi voi!" oli rovasti sanonut. "Vainaja on ollutkin valekuollut ja haudassa se raukka vasta oikeittain kuoli. Te olette haudanneet elävän ihmisen."
— Niillä herroilla on omat uskonsa, sanoi Mauno-setä. Kun ihminen ei enää hengitä eikä mitään elonmerkkiä näytä, niin kuolluthan se on. Sen nyt tyhmäkin ymmärtää. Vaan herroilla on omat hulluutensa. Heidän mielestään ei saisi kuollutta viedä ennen kuin vuorokauden kuluttua kylmään huoneeseen eikä haudata ennen kolmea vuorokautta. Sellaiset hupsut ovat herrat, vaikka ovat suuret koulut käyneet.