— Mitenkäs sen kummittelijavainajan kanssa viimeinkin kävi?
Lakkasiko se kummittelemasta? kysyi ukko-Lauri.
— Tietysti sen täytyi lakata, kun tehtiin rovastin neuvon mukaan, vastasi Risto.
Kun ryypyt oli otettu, mentiin taas vainajan kirstun ääreen veisailemaan. Muutamia virsiä veisailtua mentiin uudestaan pöydän ympärille ryyppimään ja kummituksista puhelemaan. Seppä kertoi pitkän jutun, kuinka piru kiusasi Vilojoen seppää.
Savolais-ukko kertoi, että hänen isoisänsä oli renkinä eräällä vanhalla rovastilla, joka kerran iltasilla ripittämään mennessään laulaa hyräili hautausmaan kohdalla. "Autuaat levoss levännevät", niin kirkkomaasta haltia vastasi: "Ei, herra, puoletkaan ole autuaat!" — Entisten suomalaisten uskon mukaan oli jokaisella maalla, vedellä, kartanolla ym. oma haltiansa; siis kirkkomaallakin eli hautausmaalla.
Takaisin tullessaan taasen samalla paikalla hyräili rovasti samaa virttä, niin kirkkomaasta haltia sanoi: "Ken levännee, ken lentänee!" Sen koommin ei rovasti enää koskaan kuulunut kirkkomaan kohdalla veisanneen.
Tällä tavoin veisuun, luvun, tarinoiden ja ryyppimisen vaihdellessa kului yö kukonlauluun asti. Sitten kävivät vanhemmat ihmiset makaamaan ja isäntä korjasi viinapullon pois. Nuorempi väki nousi vuorostaan valvomaan ja hekin kertoivat monta juttua kuolleista.
— On turhaa pelätä kuolleita, virkkoi Korjuksen Risto. Minne puu kaatuu, siinä se makaa eikä liiku minnekään, jos ei sitä kukaan liikuttele. Koko jutut kuolleiden kävelemisestä ovat turhia loruja, joilla ei ole päätä eikä perää.
— Sen minä arvasin, että niinhän sinä sanot, joka et usko taikoja etkä haltioita, sanoi Elli.
— Mutta mistäpä sellaiset jutut olisivat saaneet alkunsa, jos ei kenkään olisi kummituksia nähnyt? kysäisi Mierolan Rusi.
— Tiettävästi siitä, että joku on ollut valekuolleena ja on tavalla tai toisella vironnut eloon ja kävellyt. Sitä on sitten kerrottu ja lisäilty ja tultu vihdoin siihen päätökseen, että kaikki tai jotkut ainakin kävelevät. Näitä kertovat täysinä tosina vanhemmat ihmiset lasten kuullen ja ne taas puolestaan uskovat kaikki, niin todet kuin valeetkin. Siitä he jo pienuudesta pitäin saavat pelkuriluonnon, joka seuraa heitä hamaan hautaan asti. Vähitellen kuitenkin tämä pelko katoaa, jos kuka rupeaa järjellisesti asiaa miettimään ja totutteleikse vähän kerrallaan rohkeaksi, selitti Korjuksen Risto.