Kun isännän nostokaiset oli juotu, seppä sanoi:
— Tuleehan emäntä viimeinkin nostettavaksi vai mitä?
— Sepällä on vain huoli emännästä, virkkoi leikillään Kokkanen.
— Tiettävästi se täytyy minun tietää kuka emännäksi tulee, sillä minulla on parempi apu emännästä kuin isännästä. Emäntä antaa minulle monta kertaa vuodessa ruokaa ja juomaa eikä tule minua pajaan pyytämään yhtään kertaa. Isäntä tekee päinvastoin, vastasi seppä nauraen.
— Emäntää nostaessa ei voi olla mitään eri mieliä, sanoi ukko-Lauri. Isännän vaimo nostettakoon emännäksi. Sen on vainaja määrännyt, ja hänenhän se on paikkakin. Hän on myös jo monta vuotta emännyyttä pitänyt, kun vainaja ei enää itse jaksanut kaikkia emännän töitä toimitella.
Sen kuultuaan meni seppä perämaalle ja haki isännän vaimon naisten joukosta, toi hänet pöydän luo, asetti rahille istumaan ja alkoi nostaa. Pian oli sekä miesten että naisten käsiä niin paljon rahissa kiinni, kuin vain suinkin mahtui. He nostivat rahin emäntineen kolme kertaa korkealle ja huusivat joka kerralla:
— Onneksi emännälle!
— Kiitoksia! vastasi emäntä, kun he olivat hänet alas laskeneet.
Heti kun emäntä oli päässyt vapaaksi, seppä meni hänen luokseen, antoi kättä ja sanoi:
— Onnea, onnea emännälle! Muista seppäs ja pappis pitää kunniassa!