— Kun esivanhempamme ovat aina tällaisissa tilaisuuksissa muistaneet köyhiä ja vaivaisia, niin seuratkaamme mekin heidän kaunista esimerkkiään ja kootkaamme tässä tilaisuudessa apua puutettakärsiville. Lahjan suuruus ei tiettävästi tule kysymykseen, mutta antajan hyväntahtoisuus. Olihan muinen köyhän lesken ropo arvokkaampi kuin rikkaiden suuret rahat. Iloista antajaa Jumala rakastaa.
Tämän kuultuaan pani Niemelän isäntä lautaselle viidenkolmatta kopeekan hopearahan. Emäntä niin ikään antoi kahden riunan rahan. Holttolan kirkonmies pani puolestaan rivetniekan (kymmenen kopeekan hopearahan), Mauno-setä viiden kopeekan hopean. Kaikki varakkaammat isäntämiehet antoivat hopearahan, mutta naiset pistivät vain vaskirahoja. Muutamat, joilla ei ollut pientä rahaa, vaihtoivat toisiltaan tai myöskin vaivaistenlautaselta. Tarkemmat ihmiset vaihtoivat kopeekankin puoliksi ja antoivat vain puoli kopeekkaa, jotkut neljänneskopeekankin. Kun rahanpano alkoi harveta, sanoi Holttola:
— Kopeekkaa vajaa on vaivaistenraha.
— Tuossa on kopeekka, jos se sillä täyttyy, virkkoi ukko-Lauri viskatessaan kopeekan lautaselle.
— Vielä on puolta kopeekkaa vailla, sanoi Holttola.
— Tuossa on sekin, sanoi Eerikka antaessaan rahan.
— Vielä on kopeekkaa vajaa vaivaistenraha, muistutti Holttola.
— Ei vaivaistenkassa milloinkaan täyteen tule, panipa siihen vaikka kuinka paljon, vastasi Kokkanen. Siksipä sanotaan kaikista vajaista, että se on vajaa kuin vaivastenraha.
Kun ei vähällä aikaa enää yhtään rahaa lisää tullut, sanoi kirkonmies:
— Naiset, naiset, muistakaa vaivaisia; teitähän useammin kivistää.