Ruumis se hautaan heitetään ja mustall mullall peitetään, näimp sinä täält erotetaan. Langot sitt tavarat raatelevat, suku kalua myös jakelevat, kokoon saanut unhotetaan. O ihminen, o ihminen! Milläs sielu virvoitetaan (Vvk. 378:4)
— Tuossa on hameet, ota sitten ne, sen itkupukari. Ei sinun hyppysistäsi sellaisia hameita synnykään, sanoi Kalpiin emäntä viskaten hameet sisarelleen.
— Taitavat pianaikaa perujen jakajat nujakan nostaa mummovainajan huoneessa, kun siellä kuuluu riitaa ja itkua, sanoi Kokkanen ulkoa tupaan tultuaan.
— Metelöikööt jos; keskenäänhän koira haavansa nuolevat, vastasi isäntä ja meni yhtä kaikki vähän ajan perästä huoneeseen, jossa vainajan viimeisiä vaatekappaleita jaettiin.
— Äitivainajani suuren soljen minä tahdon korvaukseksi siitä, kun toiset ovat saaneet paremmat hameet, virkkoi Kesselin emäntä.
— Sen olen minä jo korjannut ja teetän siitä hopeahelat merenvahapiippuuni, vastasi isäntä.
— Et vai sinä natju (saituri) saa muualta hopeaa piippusi suuraudoiksi kuin äidin soljesta? Akkasi otti puoliväkisin vainajan parhaat hameet ja sinä varastit soljen, ja minä raukka en saa mitään, vaikka olen tytär niin kuin muutkin, möngelsi Kesselin emäntä itkusuulla.
— Sinähän sait vainajan kirkkoturkin, joka on arvokkaampi kuin monet hameet, vastasi Riitta.
— Sisko rukka! En minä luullut sinua niin tyhmäksi, että sinä ilkeät minulle tuollaisia sanoja lausua. Tiedäthän sinä, että minä saan hopeaa kyllä muualtakin piippuni suuhun, mutta saan myös äidin soljestakin ja minulla on täysi oikeus siihen. Sillä niin paljon kuin teitä tässä on, niin te ette olisi oikeastaan velkapäät saamaan niin nauhan nenää; sillä te olette jo tyttären osan saaneet naimisiin mennessänne, virkkoi isäntä hyvin tiukasti.
— Ja sinä olet saanut maat ja mannut, kodit ja konnut ja et raatsi siskollesi antaa äitivainajan solkea, sanoi Kesselin emäntä.