— Milloin se meille tulee? kysyi Mauno-setä uteliaasti.
— Nousevalla viikolla tiistaina, vastasi lautamies. Ja niin kuin viime vuonna määrättiin, se tulee nyt pidettäväksi meillä. Siksi pitää naisten tällä viikolla kutoa kankaansa loppuun, ja mitä ei kerkiä lopettaa, sen saa kääriä syrjälle ja viedä tupaseen. Lauantaina pitää olla liiat romut tuvasta pois ja maanantaiaamua vasten pestään tupa sekä sitten varustetaan kaikki mitä kylänlukuihin tarvitaan. Maanantai-iltana tulevat kylänlukuherrat meille yöksi.
— Mikä se tukkajuhla on? kysyi pieni Anni kiivetessään äitinsä syliin.
— Sittenhän sen, lapseni, saat nähdä, kun se tulee, vastasi äiti asettaessaan tytärtään polvilleen. Silloin meille tulee paljon ihmisiä monesta kylästä, koko lukukunnasta. Pappi, lukkari ja koulumestari tulevat luettamaan, ja kuka ei silloin osaa lukea, sitä tukistetaan. Sentähden sitä kutsutaan tukkajuhlaksi.
— Mitäs kirjaa ne luettavat? kysyi Anni.
— Aikaihmisille luetaan Uutta testamenttia, lapsille katekismusta ja vallan pienille aapista, vastasi äiti silitellen lapsensa suortuvia.
— Mutta kun minä en osaa muuta lukea kuin puustaveja, niin tukistetaankos minua? kysyi taas tyttönen.
— Sinä olet vielä niin pieni, ettei sinulta enempää vaaditakaan. Kun kanttori luettaa sinua, niin lue vain selvästi, niin hän kiittää sinua ja silittää päätäsi, virkkoi äiti.
— Niin minä teenkin enkä ollenkaan kainostele, sanoi Anni hyvillä mielin.
Päivällisen perästä jokainen otti kirjan käteensä ja alkoi lukea ääneensä, joten tuvassa syntyi sellainen palpatus, että se oikein kuului pihalle asti. Pienen Annin vanhempi veli Jaakko otti vanhan aapisen käteensä ja sanoi: