— Sen tähden, että joka talossa, missä vain minulle annetaan ruokaa, tulee aina talon kissa luokseni, sivelee ja hyväilee minua rakkaasti. Semmoista hyväilemistä ei ole minulle kukaan muu osoittanut, sitten kun äitini kuoli. Siksi on kissa minun lähimmäiseni, vastasi Pietari.
— Pietari raukka puhuu asian, niin kuin hän on sen kokenut, sanoi rovasti huoaten. Useasti unohdetaan, että kaikki ihmiset, hölmöt ja viisaat, tutut ja tuntemattomat, ovat meidän lähimmäisemme. Ja juuri tuollaisille kurjille, kuin tuo Pietarikin on, pitäisi osoitettaman erittäin hellyyttä ja armahtavaisuutta, mutta niin ette ole tehneet, sen minä kuulin häneltä nyt juuri. Missä on silloin lähimmäisenrakkaus? Ja kuitenkin sanoo itse Vapahtajamme: "Mitä ette ole tehneet yhdelle vähimmistä minun veljistäni, sitä ette tehneet minulle." Raamatussa luemme, että koirat nuolivat Latsaruksen haavat puhtaiksi, jota ihmiset tiettävästi eivät tehneet. Nyt sanoo Pietari, että kissa hyväilee häntä, vaan eivät ihmiset häntä hyväile. Siis ovat luontokappaleet armeliaammat kuin syntiset ihmiset. Ei meidän kristillisyytemme ainoasti siinä seiso, että luemme, laulamme, käymme kirkossa ja jolloinkulloin olemme hartaat, mutta myös siinä, että osoitamme lähimmäisellemme laupeutta. Sillä Jumala sanoo: "Laupeutta minä tahdon ja en uhria." Kyllähän vertaisiaan jokainen pitää lähimmäisenään: heille lainataan ja tehdään hyvää, niinhän publikaanitkin tekivät; mutta onnettomat ja kurjat jätetään avutta. Onko se kristillistä rakkautta? Ei suinkaan, vaan se on pakanallista tapaa, sanon minä, ja se pankaa mieleenne ja näyttäkää töillänne, että te olette tosikristittyjä ettekä vain ulkokullatuita, valkeaksi sivuttujen hautain kaltaisia, jotka ulkoa ovat kauniit nähdä, mutta sisällä on kuolleiden luita ja kaikkea riettautta.
Näin puhui ja opetti rovasti. Kukin tunsi omassatunnossaan hänen totta sanoneen.
Rovastin kysymyksiin vastasi lukurahvas useimmiten oikein, mutta tuli joskus vääriäkin vastauksia, se on semmoisia, jotka eivät olleet katekismuksen kanssa yhtäpitäviä. Niinpä esimerkiksi kun rovasti kysyi:
— Mikä on jokapäiväinen leipä? vastasi Sutelan Matin Mari ujostelematta:
— Kaurainen leipä.
Tähän virkkoi rovasti:
— Se on totta, että te pidätte kauraista leipää jokapäiväisenä leipänä ja rukiista ja ohraista leipää pyhä- ja juhlaleipänä, mutta Lutheruksen selityksen mukaan ei jokapäiväisellä leivällä ymmärretä ainoastaan sitä leipää, mitä me joka päivä syömme, vaan kaikkea mitä me ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi tarvitsemme, ja siihen kuuluu muutakin eikä ainoastaan pelkkä leipä.
Kun tutkistelemus oli lopetettu, rovasti sanoi:
— Minä olen tyytyväinen sekä teidän lukuunne että käsitykseenne. Tosin ei jokainen kysymys saanut oikeaa vastausta, vaan useimmat olivat asian oikein käsittäneet. Mutta Sutelan kyläläisiä minun täytyy moittia, sillä he ovat peräti typeröitä ja laiskoja ja ovat unehuttaneet Herran sanan viljelemisen. Eihän ihminen tiedä tehdä Jumalan sanan jälkeen, jos ei hän sanasta näe, mitä hänen on tehtävä ja mikä jätettävä tekemättä.