— Jo Herran huone näkyy.
Yks päivä parempi huoneessa Herrani kuin kaikki maailman ilo, kuin nopiast poies kimoo; mä oven vartijana sull tahtoisin olla aina. (Vvk. 68:10)
Pian oltiin kirkon luona ja ukko-Lauri ajoi pitäjäntuvalle. Mummo nousi reestä ja nosti pienen Ellin myöskin, jonka kanssa hän meni lämpymään pitäjäntupaan. Ukko-Lauri käänsi hevosensa pihaan, sitoi sen kiinni, pani loimen selkään ja heiniä eteen, otti sitten eväskontin olallensa ja meni tupaan hänkin.
Piitäjäntuvassa asui haudankaivaja, joka nähtyään ukko-Laurin tuli häntä tervehtimään. Kuulumiset kysyttyään sanoi haudankaivaja:
— Varhainpas Niemelän ukko on liikkeellä.
— Aikaiseen kirkkoon, myöhään käräjään, vastasi ukko ja ojensi samalla eväskonttinsa pitäjäntuvan Sohville, haudankaivajan emännälle, joka sen korjasi tupaseen. Haudankaivaja käski poikansa riisumaan Niemelän hevosen ja juottamaan sen kirkkoaikana. Niitä näitä siinä pakinoitaessa kertyi kirkkoväkeä kertymistään pitäjäntupaan, niin että se viimein tuli aivan täyteen.
Vähän ajan perästä tuli suntio avainnippu kädessä. Hän aukaisi kellotapulin oven ja kapusi rappusia myöten ylös. Joukko pieniä poikia ja Mäkelän iso koira Halli seurasivat häntä. Kellojen luokse päästyään suntio aukaisi luukut.
— Antakaa minun soittaa pientä kelloa, pyysi Mikkelin Pekka suntiolta.
Toiset pojat pyysivät samaten. Vihdoin tuli huuto niin kiivaksi, ettei suntio enää voinut sitä kärsiä vaan karjaisi:
— Suut kiinni, piritsat. Mikkelin Pekka saa soittaa.