Kansa istui sievästi kirkossa, miehet oikealla ja naiset vasemmalla puolella. Parvilla oli nuori kansa, pojat miesten ja tytöt naisten puolella. Edellisten joukossa oli pari pitäjän keikaria, Miettilän Matti ja Hännin Pekka, jotka hiljaa kuiskailivat keskenään, ja suu vääntyi tuon tuostakin sen verran nauruun kuin kirkon pyhyys salli.
— Minä kun tulen kirkkoon, niin "Isä meidän" luettuani katsahdan ensin tyttöjä, sitten tuttuja poikia ja muita miehiä sekä viimeiseksi pappia, kuiskasi Hännin Pekka.
— Tunnetko sinä Pekka tuota valkoveristä tyttöä, joka sopottelee Niemelän Kaisan kanssa? kysyi Miettilän Matti. Se näyttää olevan oikein rikoisa tyttö.
— Se on Saarelan Anni, Niemelän Kaisan serkku, vastasi Pekka.
— Kyllä on komea tyttö, vaan "mitä koiran koreudesta, pahan vaimon valkeudesta". Hän kuuluu olevan häijysisuinen eikä niin nerokaskaan kuin Niemelän Kaisa, virkkoi Matti.
— Se suittaa olla turhaa ämmien lörpötystä, kuiskasi Pekka. Tuonnäköinen ihminen ei voi olla häijy, vaikken minä sentään osaa takaukseen mennä; sillä voipihan olla "mustalaissydän muria sekä vankka vaikullakin". Useastihan häijy on kaunis ja kaunis on häijy. Mutta niin viehättävää tyttöä ei ole koko pitäjässä kuin Niemelän Kaisa on. Se kun joutuu aikaihmiseksi, niin se raastaa sydämen monen pojan rinnasta, ja onnellinen se kuka Kaisan saa.
— Ensi syksynähän siinä on kilpoopiika, todisti Matti.
— Ketäs teiltä tuli kirkkoon? kysyi Niemelän Helka-ämmä Peräkylän
Marilta.
— Vilppi ja Liisa tulivat. Olisi emäntäkin tullut, mutta ei päässyt, kun lehmä tuli kipeäksi, vastasi Mari.
— Jokos teillä on monta lehmää poikinut? kysyi Latun Kaija Törmälän emännältä.