— Ei ole vasta kuin kolme. Meidän lehmät ovatkin tänä vuonna myöhäisiä, vastasi Törmän emäntä. Entäs teillä?
— Ei meilläkään ole enempi kuin neljä. Kuusi niitä olisi oikeastaan poikinut, vaan kaksi jääpi mahoksi, vastasi Latun Kaisa.
— Jokos teidän pellavat on kehrättyjä montako korvoa te saitte loimia ja montako kuteita? kysyi Laatokan Liippo Hallikaisen Kaisalta.
— Ei meillä vielä ole kaikkia kuteita kehrätty, mutta palttinaloimia on kymmenen korvoa ja rohtimista taitaa olla saman verran, vastasi Kaisa. Entäs teillä?
— Vähän meillä tänä vuonna saatiin, kun ruoste kesällä söi pellavat. Meidän Mikko ja Sohvi kävivät keväillä pellavan teossa, ja nämä sen keukoset eivät panneet ruosteelle syöttöä, vaikka emäntä käski ja neuvoi tieten taiten. Siksi meidän pellavoista ei ole mihinkään tänä vuonna. Ei saatu kuin viisi korvoa, huonoja höppyjä nekin, virkkoi Liippo.
— Vieläkö teillä on miten puimista? kysyi ukko-Lauri Vähikkälän kompromilta, maanjako-oikeuden lautamieheltä.
— On kaksi kekoa koskematta ja taitaa vielä tulla puolikymmentä ahdosta kauroja, vastasi kompromi.
— Meillä on vielä kuusi kekoa sekä närte otria ja kaksi närtettä kauroja, selitti ukko-Lauri. Entiseen aikaan jätettiin meillä aina joitakuita kekoja kasatuiksi, mutta nykyinen isäntä ei suvaitse kasattuja kekoja; ne pitää saada vaikka uiden taiden puiduksi.
Yhtäkkiä kuului parvilta oudonlainen älähdys ja kaikkein silmät kääntyivät sinne. Maunolan Tuomaalta putosi hattu alas, kun hän rehenteli reunapuulla. Siitä syystä hän huomaamattansa äännähti kovemmin kuin suotava olisi ollut. Hän juosta tomotti rappusia myöten alas hattuansa hakemaan. Suntio tuli myöskin siihen, nuhteli ensin Tuomasta, sitten potkaisi suurta kirjavaa koiraa, joka älähti kerran ja juosta lötkötti ulos kirkosta korvat lupallaan.
Pitäjän vallasväki puheli niitä näitä sakastissa. Vihdoin katsoi rovasti kelloaan ja virkkoi: