Perille päästyä sijoitettiin jahtiväki sen korven ympärille, jossa tiedettiin karhun asustavan. Perimmäiseksi salon puolelle asettuivat verkkomiehet, jotka pystyttivät verkkonsa joko seivästen tahi pienten kasvavain puiden varaan, jotka taipuivat helposti, jos karhu tahi susi sattuisi verkkoon menemään, ja niin kääräytyisi peto verkkoon, joten sitä olisi helppo tappaa. Jos verkko olisi asetettu seisomaan taipumattomain puiden varaan, niin otus olisi suurella voimallaan voinut ponnistaa itsensä verkon läpi, rikkoa verkon ja mennä matkaansa. Verkkomiesten jonon molemmista päistä alkoivat sivumiesten rivit kotipuoleen päin, jossa hakuväki seisoi rivissä. Täten oli jahtiväki joko neliön tahi suorakaiteen muotoisessa piirissä. Piirin keskelle kävivät napamiehet pyssyineen, keihäineen ja kirveineen. Tavallisesti valittiin napamiesten olopaikaksi aukeampi kohta, missä oli jotakin näköalaa.
Merkin saatuaan läksivät hakumiehet liikkeelle ja alkoivat hokea, se on huutaa "hoi, soi, soi, soi" kovalla äänellä yhtä aikaa joka mies. Hakumiehiin yhdistyivät molemmin puolin ne rintamamiehet, joiden kohdalle hakumiehet eteenpäin kulkiessaan joutuivat, niin että rintamamiehet vähitellen yhdistyivät hakumiehiin. Kun puoliväliin piiriä oli kuljettu, kuultiin napamiesten pyssyjen pauke. Tästä arvattiin kontion olevan jahtipiirin sisällä, napamiesten läheisyydessä. Pian kuului oikeanpuoleiselta rintamalta hokemista ja pyssyn pauketta, josta arvattiin, ettei karhu ollutkaan kaatunut napamiesten ammunnasta, vaan tahtoi oikeasta siivestä pyrkiä pakoon, tahi voi mahdollisesti olla toinen karhu taikka susi siellä. Jälkimmäinen arvelu oli oikea; sillä se karhu, jota napamiehet ampuivat, ei kaatunutkaan, vaikka haavoittui, vaan juoksi verkkoon, ja verkkomiehet viimistivät (kuolettivat) sen keihäällä. Toista karhua eivät napamiehet nähneetkään, kun se juoksi taajan puisteikon läpi rintamamiesten luokse.
Heti rintamamiesten pyssyn paukkeen kuultuaan laittoi jahtivouti puolenkymmentä napamiestä rintamamiesten avuksi. Itse toisten miesten kanssa hän jäi navalle odottamaan, jos mahdollisesti voisi vielä joku peto sattua tulemaan saapuville. Kauan ei siinä tarvinnut odottaakaan, kun kolmas iso karhu tuli napamiehiä lähelle. Huomattuaan miehet kontio nousi pystyyn takajaloilleen ja ärjäisi kovasti. Heti lävisti jahtivoudin pyssynluoti kontion rinnan. Laukauksesta se kaatui maahan, mutta nousi pian jälleen pystyyn ja tuli miehiin päin. Saatuaan vielä neljä luotia ruumiiseensa se kaatui uudelleen, mörisi kauheasti, viskoi itseään ja vaipui viimein ikuiseen uneen.
Se karhu, jota oikeanpuoliset rintamamiehet näkivät ja ampuivat, pääsi karkuun. Ja vaikka pyssymiehet koirain kanssa sitä ajoivat takaa, he eivät kuitenkaan saavuttaneet. Se katosi ja juoksi matkaansa. Luultavasti ei luoti siihen osunutkaan, koska ei verta ollut vuotanut.
Kun kaikki haku- ja rintamamiehet olivat saapuneet verkoille, tulivat sinne vihdoin napamiehetkin. Niemelän lautamies laittoi kotoaan hakemaan kaksi vankempaa hevosta ja rekeä vetämään karhut kotiin. Jahtivouti käski neljä riskiä miestä ottamaan karhun käpälistä kiinni ja kantamaan sen navalle toisen nallen luokse. Miehet olivat jo tarttua karhun koipiin kiinni, mutta Niemelän Mauno-setä sanoi:
— Karhu on metsän kuningas, sen tähden sitä pitää kunnialla kohdella kuoltuansakin eikä kantaa retuuttaa niin kuin sikaa sorkista.
Sen kuultuaan käski jahtivouti ottaa pari kankea ja asettaa karhun niiden päälle. Sillä tavoin kannettiinkin karhuvainaja kaimansa luokse navalle. Kun väki oli kylliksensä katsellut kuolleita ja tullut arveluistaan siihen päätökseen, että se oli emäkarhu kahden kaksivuotisen poikansa kanssa, joka oli tuhoja karjalle tuottanut ja nyt tässä jahtipiirissä ollut. Nyt emä toisen poikansa kanssa oli tässä, vaan toinen poika pääsi pakoon ja soitti sorkilleen. Luultavasti se juoksi toisille salomaille, joten oli toivottava rauhaa raavaille moneksi ajaksi. Niinpä käski jahtivouti kaikkia olemaan hiljaa ja väen vaiettua hän lausui:
Ole kiitetty Jumala, ylistetty Luoja yksin, kun annoit otsot osaksi salon kullat saalihiksi! Hyvin meihin metsä mieltyi, taipui ainonen Tapio. Ei ollut keihäin keksimistä, ampuen ajelemista: itse vieriit vempeleeltä, horjahtiit havun selältä; risut rikkoi rintapäänsä, havut marjaisen mahansa. Yöt on syksyiset pimeät, syksyiset havut liveät.
Anna vastakin Jumala, toistekin totinen Luoja, soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi näillä pienillä pihoilla kapehilla kartanoilla.
Hevosia odotellessaan istausi väkijoukko karhujen ympärille. Siinä kerrottiin monta kertomusta karhusta, sen urhoollisuudesta, voimasta, jalomielisyydestä ja tuhotöistä. Toinen toistaan kummallisempaa juttua siinä lasketeltiin, mikä heistä lie ollut totta, mikä liioiteltua. Pyssymiehet taas kehuivat pyssyjään ja itseään tarkaksi ampujaksi. Vihdoin yllyttiin kilpailemaan, kenen pyssy kovittain paukahtaisi. Tolja pani tavattoman paljon ruutia pyssyynsä ja kieraisi tiukan tullon pyssynpiippuun. Kun hän ampua tiukkasi, niin maa tärähti, mutta samassa rämähti piippukin rikki. Olipa toki se onni onnettomuudessakin, ettei Toljalle itselleen tullut mitään vahinkoa.