— Isävainajani kertoi muistaneensa hyvin, kun potaattia tänne meidän maahan tuotiin ja levitettiin kruunun puolesta. Pappilaan tuotiin iso joukko siemenpotaatteja ja niitä annettiin pitäjälle vähän jokaiseen taloon. Vanha rovasti silloin kuulutti kirkossa: "Pappilasta saapi ken vain haluaa ympyräisiä mukuloita, joita kutsutaan potaattis, ja voi kylvää niitä peltoonsa. Ketä haluttaa, niin ottakoon ja kylväköön, mutta pappilan peltoon en minä anna niitä mukulaakaan kylvää. Kyllähän ulkomaalaiset ja meidänkin kasetit kertovat niiden olevan hyviä ja hyödyllisiä kasveja, mutta kas minä en niitä usko enkä ole kärkäs koettelemaankaan niiden hyvyyttä. Te saatte tehdä niinkuin itse tahdotte." Tiettävästi tämä rovastin ilmoitus tuotti toivotun vaikutuksensa: potaattia otettiin vain vähä määrä, ja sanotaan etteivät seuraavana syksynä niitä syöneet siatkaan vaikka kävelivät potaattimaalla. Kuitenkin ne vähitellen levenivät ja kansa niihin tutustui, niin että rovastikin antoi niitä kylvää peltoonsa, vaikka ensin kielsi, kertoi Mari-täti toisille naisille.
Potaatinnoston perästä seurasi nauriin ja lantun luominen. Metsässä erityisessä halmeessa kasvatettiin nauriita. Nuori väki meni naurismaalle luomaan (nyhtämään) nauriita. Katokseen ja herkukseen he laittoivat naurishautoja, jotka laitettiin siten, että maahan kaivettiin kuoppa, johon pantiin pohjaan ja kupeille kuumennetut paasikivet, joiden välille pantiin nauriit. Myös kuopan päälle pantiin kuumennettu paasi (latuska kivi) ja hauta peitettiin mullalla. Paadet kuumennettiin nuotiossa. Kun nauriitten arveltiin olevan kypsiä, aukaistiin kuoppa, nauriit otettiin pois ja syötiin joko varilta tahi jäähdytettyinä.
Köyhemmät niin kuin loiset ja sen semmoiset kävivät naurismaalla paniaisilla. He loivat vähän aikaa nauriita, laittoivat naurishautoja ja saivat sitten sekä raakoja että kypsiä nauriita torppasäkillisen kotiinsa.
Luodut nauriit vedettiin hevosella kotiin sikäli kuin niitä luotiin. Kotona vanhemmat naiset listivät nauriit ja panivat naatit vartaille kuivamaan. Listityt nauriit kantoivat miehet nauriskuoppaan.
Lanttujen luominen ja listiminen kävi samalla tavalla. Jos kuopassa oli tilaa, pantiin nauriit ja lantut yhteen kuoppaan, vaikka eri karsinoihin. Istukkaiksi jätettävistä nauriista ja lantuista leikattiin naatit puoleksi poikki ja juuripuoli istutettiin kuoppaan pystyyn.
Viimeiseksi kesäkasveista korjattiin kaalit. Ne leikattiin kannasta poikki, erotettiin päällimmäiset lehdet ja sitten hakattiin (syltättiin) hienoksi ja pantiin suolan kanssa tiinuun talven varaksi. Joka tahtoi hapankaalia, se antoi kaalitiinun olla tuvassa niin kauan, että se happani. Verekseltä syötäväksi laitettiin kaalinpäät pantioon, joka tehtiin tanhuan puolelle siten, että seipäät pystytettiin liki toisiaan maahan pyöreään piiriin ja nidottiin nuoralla toisiinsa kiinni, etteivät ne päässeet eroamaan, joten pantio tuli linnunkatitsan muotoinen muuten, vaan ei liehka eikä niin korkea kuin katitsa. Pantioon ladottiin kaalinpäät toinen toisensa viereen ja päällekkäin. Pantio katettiin oljilla ja laudoilla. Tarpeen tullessa talvella kun pantiosta otettiin kaalia, katkaistiin pari seivästä ja siitä lävestä otettiin kaalia.
Kun kaikki kesätyöt oli päätetty, pidettiin Niemelässä syyskestit, joihin kutsuttiin talon vävyt ja tyttäret, apet ja anopit sekä muita likeisempiä sukulaisia. Kaukaisempia sukulaisia oli ainoastaan Lippolan kirkonmies emäntinensä. Vieraat kokoontuivat lauantai-iltana ja hajosivat maanantaina iltapuolella. Sunnuntaiaamupuolella kävi osa vieraista kirkossa, osa oleskeli kestitalossa. Päivällisen syötyään kävivät vieraat aikansa ratoksi toisissa taloissa. Maanantaina murkinan syötyään kokoontuivat ukkomiehet kestitalon pitkän pöydän ympärille, jossa he juttelivat niitä näitä, kuten tavallista on, kun useampia miehiä sattuu yhteen seuraan.
— Onko se totta, mitä vanhat ihmiset ovat kertoneet, että tässä Aitjärvessä on ollut kolme kertaa Ruotsin ja Venäjän välinen raja? kysyi Lippolan kirkonmies.
— Kyllä se on totta, mutta minä en muista minä vuosina se lienee ollut, vaan meidän Antti sen tietää, kun pappilan maisteri hänelle on sanonut silloin, kun he teidän Juhanan kanssa kävivät kirjoituskoulua pappilassa, vastasi ukko-Lauri.
Niemelän isäntä kutsui poikansa Antin, joka selitti pappilan maisterin sanoneen, että Aitjärvessä on ollut valtakuntain raja ensi kerran v. 1323, jolloin Pähkinänsaaren rauha tehtiin; toisen kerran v. 1595, kun Täyssinässä tehtiin rauha ja kolmannen kerran v. 1721, jolloin Uudessakaupungissa rauha tehtiin ja rajoista sovittiin. Rajamerkkejä löytyy vielä nytkin Hepoharjussa Hynnilän maalla, Torsan vuoressa, Torsanjärven rannalla ja Saravuoressa Sarajärven rannalla. Pappilan maisteri sanoi itse käyneensä niitä katsomassa.