— Minä en heidän vuosilukujaan tiedä, mutta sen minun ukkovainajani (isoisä) kertoi, että kolme kertaa on tässä raja ollut, kertoi ukko-Lauri. Silloin aina, kun rauha rikottiin, alkoi sodan kauhu rajaseudulta. Siksipä nämäkin paikat ovat saaneet monta kovaa kokea ja nähneet monta pakkopäivää päälle käyvän. Sodassa kaatuneet kuolleensa hautasivat venäläiset Kermisen pellon laitaan, Aitjärven rannalle, jota paikkaa vielä nytkin kutsutaan Kermisen kalmistoksi. Siellä on vielä nytkin hautakumpuja, ja minun poikana ollessani oli siinä puuristejä pystyssä sekä eräs laattakivi, jossa oli venäläinen kirjoitus. Sitä sanottiin sotaherran haudaksi. Ruotsalaiset taasen kuljettivat kuolleensa liki Kuunjokea olevaan hiekkaharjuun, joka siitä on saanut Kalmasen nimen ja se merkitsee kalman eli kuolleiden asuntoa. Salmenniemen ja Mustanmäen välillä oleva silta, joka on tehty suon poikki, ja jota Hiidensillaksi sanotaan, on luultavasti tehty sota-aikoina. Samaten näyttää Tinnonjokien yli olleen rakennettu silta. Näitä siltoja myöten tiettävästi on kuljetettu sotatarpeita. Niin on siis tämä seutu, samoin kuin koko Itä-Suomikin, ollut entiseen aikaan sodan jaloissa, ja siitä saatuja haavoja olemme me tähän saakka poteneet.

— Harvat meistä, sanoi Holttolan kirkonmies huoaten, jotka nyt syödä popsimme puhdasta leipää särpimellä höystettynä, muistavat niitä aikoja, jolloin esi-isämme syödä jäyrysivät joko nevetti- tai pettuleipää, jonka ainoana särpimenä usein ei muuta ollut kuin vesi ja kyyneleet. Kun vihollisen armoton ja säälimätön lauma levesi niin kuin tulva yli koko Karjalan, se poltti varsinkin rajaseuduilta kokonaiset kylät ja yksityiset talot, niin ettei taloista jäänyt muuta jäljelle kuin tuhkarauniot. Se hävitti pellot ja kasvavat viljavainiot niin, ettei jäänyt useasti kuin joku yksinäinen tähkäpää todistamaan ja näyttämään, mitä siihen oli kylvetty.

Jos vihollisten tulosta vähänkin vihiä saatiin, niin laitettiin lapset, naiset ja vanhukset pois sodan jaloista synkkiin saloihin ja ainoastaan nuoremmat, täyskuntoiset miehet jäivät kotia suojelemaan ja puolustamaan. Mutta usein tuli vihollinen niin äkkiarvaamatta, ettei tiedetty varustautua puolustusasemaan eikä kerjetty heikkoa väkeä saattaa piilopaikkaan. Silloin vasta surkea aika oli käsissä. Turvattomia naisia ja viattomia lapsia rääkättiin ja kidutettiin. Onnettomain kärsimykset olivat raakalaisten suurin huvitus. Syksyn tullen, kun vihollinen maasta lähti talven tuloa peläten, koettelivat esi-isämme laittaa häthätää jonkunlaista suojelusta, missä kurjan talvensa viettivät. Monet jotka vain kykenivät, siirtyivät näinä rauhattomina aikoina asumaan salomaille, turvallisempiin paikkoihin. Sillä tavoin minunkin esi-isäni joutuivat nykyiselle Syömärsaarelle asumaan. Uudisasukkaat saadakseen maahan kyntensä kiinni, so. saadakseen mitä pikimmin leipää maasta, kaasivat kasken uudispaikalle, ja sillä tavoin alkoi maan raivaaminen viljelykselle.

— Minun ukkovainajani isä oli kertonut, että meidänkin kylän ja Tinnon oli sota polttanut niin tarkoin, ettei ollut muuta kuin rauniot jälellä. Silloin olivat Koitsanlahden ja Änkilän kylät joutuneet poroksi sekä Järvenpään kylä samoin ja monta taloa Simpeleen ympärillä, kertoi Mauno-setä.

— Mutta ei mikään menneen ajan kohtaloista ja oloista ole täällä kansalla niin tuoreessa ja hirmuisessa muistossa, kuin rekryytin otto eli sitominen Venäjän vallan aikana, vaikka se ei kestänyt kuin neljätoista vuotta, kertoi Holttola. Meidän rovasti sanoi, että sitominen alkoi v. 1797 ja loppui v. 1811, jolloin Viipurin lääni taas yhdistettiin muun Suomen kanssa.

Rekryytin ottoa varten oli Viipurin lääni jaettu piirikuntiin sillä tavoin, että kussakin piirikunnassa oli viisisataa sotamieheksi kelpaavaa kahdeksantoista ja kahdeksanneljättä ikävuoden välillä olevaa miestä. Jokaisella piirikunnalla oli joku arvokkaampi talonpoika päällikkönä, jota kutsuttiin venäjänkielen mukaan golova-nimellä. Piirikunnat taasen oli jaettu kukin viiteen osastoon, jotka siis sisälsivät sata aseisiin kykenevää miestä ja joilla oli päällikkönä sotska eli sadanpäämies. Törmälassä kuului olleen golova, ja sotska oli meillä Purnujärven kylässä. Taloa sanotaan vielä nytkin sotskan eli sotikan taloksi.

Meidän rovasti kertoi minulle nämä asiat tarkalleen. Hän sanoi, että asetuksen mukaan oli sotamiehiksi otettava kaikkein ensiksi irtonaiset miehet, sitten talollisten pojat niistä taloista, joissa oli useampia työntekijöitä. Sotamiehen otto eli sitominen alkoi tavallisesti lokakuun ensi päivästä ja kesti uuteenvuoteen asti, jolloin määrän piti olla täytetty tavalla tahi toisella. Käsky tuli kupernyöriltä nimismiehelle aivan salaa ja otto toimitettiin jonakuna kansalle tietymättömänä päivänä yhtä aikaa koko pitäjässä. Mutta nuoret miehet kuitenkin jo ajoissa arvasivat asian, niin että käskyn tultua kylät tavallisesti olivat sotaiässä olevista miehistä typi tyhjät. Karkurit piilivät metsissä, vuorten onkaloissa, luolissa, metsämajoissa, halmekokoissa, nauriskuopissa, heinäladoissa ynnä muissa sellaisissa paikoissa, missä vain kukin luuli parhaimman turvapaikan olevan.

— Kerran tulivat sitojat meidän kylään, alkoi ukko-Lauri keskeyttäen Holttolan kertomuksen, ja menivät Lahtelan taloon aamupuhteella äkkiarvaamatta. Lahtelan pieni Maiju toi meille siitä sanan. Meidän Matti, joka oli pienikasvuinen ja solakka poika, pujotti äitinsä vaatteet päällensä, pisti lankakerät povellensa ja alkoi kehrätä vokkia (rukkia). Pian olivat aseilla varustetut sitojat meillä ja kaihosivat Mattia, joka oli nuorimman kannan poikia. Meidän isäntä sanoi Matin olevan salossa hevosia paimenessa. Sitten alkoivat sitojat katsella Mattia ja kysyivät: "Kenenkäs tyttö tämä on, kun emme ennen ole teillä tällaista tyttöä nähneet?" "Tämä on minun tätini tytär Hyrkkäältä", vastasi isäntä. Vieraat tyytyivät siihen ja läksivät matkaansa. Mäkelässä menivät pojat toinen kanahäkkiin, uunin alle, toinen uunin solaan (raviin), ja niin pelastivat itsensä. Perätalon Martti putkahti tuvan sillan alle piiloon ja pelastui sillä tavoin.

— Olipas Jyrkisen Antilla kerran kiiru, kun juosta laukkasi
Miettilästä Lattuun asti sotskan apulaisen edellä, joka tahtoi sitoa
Antin. Viimein väsyi perästäajaja, ja niin pelasti Antti nahkansa,
kertoi Savolais-ukko.

— Kerran tulivat meille niinikään sitojat äkkiarvaamatta, mutta meidän miehet ryntäsivät aseet kädessä heitä vastaan niin voimakkaasti, että raivasivat itselleen tien sitojain läpi ja menivät karkuun metsään, puheli Lippolan kirkonmies.