Vihdoin sai Holttola suunvuoron ja hän kertoi:
— Kun useimmat yhtä aikaa läksivät pakoretkelle, niin he auttoivat toisiaan lujimmalla uskollisuudella. Väsyneitä ei koskaan jätetty jäljelle, vaan heidät asetettiin hakattujen pienten puiden latvoille istumaan, joita riskimmät tyvipuolesta vetivät niin kuin rekeä piilopaikkaan. Päästyä rauhallisempaan paikkaan syötiin ja levättiin. Sitten taas, kun oli voimistuttu, lähdettiin edelleen taivaltamaan siksi, kunnes oli päästy varmaan piilopaikkaan. Usein tapahtui niinkin, että sitojat ajoivat perästä, varsinkin silloin, kun lumenhärmää oli satanut. Näitä koettiin eksyttää monella tavalla, esim. siten, että virsut pantiin takaperin jalkaan ym. keinoilla. Jos kuitenkin kaikista varokeinoista huolimatta sitojat tapasivat karkulaiset, näillä ei ollut muuta turvaa kun antautua sovinnolla tahi tapella hengen edestä. Useammasti turvauduttiinkin jälkimäiseen keinoon. Kirveet ja kanget silloin liikkuivat molemmin puolin; väliin oltiin käsikähmässä. Jos sitojat voittivat, he armotta sitoivat otettavansa kädet selän taakse ja saattoivat heidät golovan luokse, jossa he saivat odottaa siksi, kunnes koko otettava määrä oli täyteen koottu, ja sitten koko rekryyttilauma lähetettiin Viipuriin, jossa heidät puettiin sotamiehen pukuun ja kerittiin kolipäiksi.
Mutta jos karkulaiset piiloonkin pääsivät, niin oli heillä sielläkin sangen kurjat päivät edessä. Kun ajatellaan, että he koko syksyröntteet olivat ilman lämmintä suojaa, niin se ei mahtanut hauskalta tuntua. Jospa siinäkin kurjuudessa olisi vielä ollut ruokaa yllin kyllin, niin ei olo olisi tuntunut niin sangen rasittavalta, mutta kun elämän välttämättömintä tarvetta, ruokaa, puuttui, niin oli kovin surkea olo viettää koko syksy nälässä ja vilussa. Tosin kyllä koetettiin kotoa laittaa heille ruokaa ym. tarpeita, jos vaan tiedettiin missä he olivat. Mutta usein oli karkulaisten olopaikka kotiväelle tietymätön, ja silloin oli vaikeampi sinne ruokavaroja toimittaa. Joskus kun karkulaisten piilopaikka tuli sitojain tietoon ja heitä tultiin etsimään, täytyi poikaparkain muuttautua toiseen, varmempaan piilopaikkaan. Karkulaisten ei taas ollut yrittämistäkään kotiin, sillä silloin he olisivat voineet joutua kiinni. Siksi täytyi vain pysyä piilossa ja syödä mitä vain milloinkin metsästä tahi jostakin metsälammesta sattuivat saamaan.
Kun nyt kaikilla mahdollisilla keinoilla koetettiin piilotella ja varjella, ettei vain joutuisi sidottavaksi, ja usein sidottunakin vielä päästiin kuljettaissa tahi vartiopaikoissa karkaamaan, niin oli talonpoikaisten päälliköin, samoin kuin sitten myös rekryyttejä vastaanottavien upseerienkin, mahdotonta saada joka otolla vaadittua miesmäärää täytetyksi määräiässä olevilla miehillä, vaan täytyi joukon jatkoksi usein ottaa vanhempiakin miehiä kuin laki määräsi, sekä nuoria, usein 10 ja 15 vuoden välillä olevia nuorukaisia, jotka otettiin meriväkeen laivapojiksi; ja sitten, kun he olivat tulleet lailliseen ikään, heistä tehtiin merisotamiehiä. Niinpä esim. Tinnon Juhanakaan ei ollut kun kuusitoistavuotinen, kun hänet sidottiin ja vietiin laivapojaksi ja sitten tehtiin sotamieheksi. — Tinnon Juhana palveli merisotaväessä 27 vuotta ja oli Kreikan vapautussodassa.
Sitojat puolestaan käyttivät monenlaisia keinoja saadakseen summan täyteen. Joskus he käyttivät apunansa sellaista pakkokeinoa, että menivät suurella joukolla taloon, josta piti rekryytti ottaa. Jos he eivät tavanneet otettavaansa, he odottelivat päivämääriä, söivät ja joivat, mitä talossa vaan oli ruoka- ja juomavaroja. Se keino joskus auttoi, mutta useimmin ei sekään auttanut.
Niin kuin tiedetään, oli sen aikaisilla virkamiehillä tapana lahjain ottaminen. Ja tästä viasta eivät olleet vapaat enempää oppimattomat sotskat ja golovat kuin koulun käyneet virkamiehetkään. Kun rekryytiksi otetuille ei näyttänyt muu konsti vetelevän, he koettelivat lahjoilla suositella päälliköitä. Minunkin lankotalostani vietiin eräs kolmenkymmenen vanha nainut mies rekryytiksi Viipuriin. Hänen vaimonsa meni perästä ja vei kaksivuotisen härän sotaväen päällikölle, joka heti laski miehen kotiin. Raha tietysti oli silloin niin kuin nytkin se poika, joka pulasta pelasti. Niinpä kerrotaan erään pojan isän antaneen sotskalle kymmenen ruplaa lahjaksi. Sotska käski pojan piiloutua huoneeseen vaatetiinuun. Hän etsi miehinensä poikaa joka paikasta aivan tarkkaan. Vihdoin he menivät siihen huoneesen, jossa poika oli piilossa. Sotska käski miestensä etsiä tarkoin koko huoneen, vaan itse hän avasi tiinun kannen auki, koetteli kädellään tiimistä ja sanoi: "Ei täällä suinkaan ketään ole", ja niin he läksivät talosta.
Kesän viimeinen merkkipäivä oli vanha Mikon päivä. Silloin jo Mikon päivän aattona naiset siivosivat tuvan ja paistoivat piirakkoja. Mikon päivän aamuna jo ani varhain teurastettiin saunassa jääröpässi (salvamaton pässi), jonka sydälmykset emäntä keitti murkinaksi.
Murkinan syötyään läksivät Niemelän emäntä, isäntä ja Mari-täti metsään. Emäntä haki ja toi kotiin kolmen verokunnan pieleksestä otettuja heiniä. Mari-täti toi suden sontaa ja jäniksen pipeloita (sontaa). Isäntä toi myöskin heiniä kolmen verokunnan maalta ja mustikan- sekä puolanvarsia, jotka oli otettu kolmelta tienristeykseltä ja jotka hän kantoi kotiin vasemmassa kainalossaan. Kaikki nämä kolme henkilöä kulkivat salateitä kotiin, etteivät naapurit havainneet ja tietäneet mitään heidän metsässä käynnistään.
Illan suussa laittoi emäntä omin käsin hauteet lehmille. Hän hakkasi läävän kynnyksellä sekaisin heiniä, olkia, nauriin naatteja, potaatin varsia ja lantun naatteja, jotka hän pani ja sekoitti suureen saaviin. Siihen hän myös hämmensi ruumenia, ruisjauhoja, suoloja ja suden sontaa, joten siihen tuli yhdeksää laatua. Sitten hän kaasi saaviin varia vettä ja antoi sen hautua iltaan asti. Hämärän aikana ajettiin karja läävään ja emäntä itse kytkesi lehmänsä ja loitsi:
Kave eukko, luonnon tytär, kave kultainen koria, jok olet vanhin vaimoloita, ensin emä itselöitä! Tuo mulle vasikkalykky, härkälykky häilähytä, sata sarven kantajata, tuhat maidon antajata! Muilauta musta vasikka, vastaan otan valkoisenkin, kelpaa hyvin kirjavakin, vaikk ois puoli punainenkin, kelpaa kaiken karvallinen, minkä antoa osannet.