— Riuna sikosta, sehän on vanha määrä, vastasi kaaso.
Juohtomies maksoi rahan kaasolle ja alkoi sitten veisata:
Sun itkupisaras muuttaa sun Jumalas ilon ja riemun maljaks ja kääntää kaikki parhaaks, Jumala tahtons perään sun vaivoist auttaa erään. (Vvk. 289:14)
Viimeistä säettä veisattaessa otti juohtomies morsiamen kädestä kiinni. Kun morsian nousi istualtaan, hän potkaisi rahin kumoon. Se merkitsi sitä, että toiset tytöt pikemmin naitaisiin. Sitten juohtomies talutti morsiamen läksiäistupaan, jossa heitä isä ja äiti odottelivat. Morsian kääräisi kätensä äitinsä kaulaan ja saneli itkusuulla:
Nyt tulee tytölle lähtö matka eteen malkiolle oudoille tuvan oville, veräjille vierahille! Oi sä armas äitiseni, oma kaunis kantajani! Millä maksan maammon vaivat, kulla huolensa hupennan? Ensin koitan kiitoksella, sitten muulla hyvyydellä miellytellä maammoani, palkita pahoin tekoni. Anna anteiks äiti kulta mitä oon mä rikkonunna! Paljon on pahoa minussa, paljon anteiks annettavaa! Anna mulle siunaukses kulkiessani kotoa!
Itkusuulla äiti vastasi tähän:
Luoja sua siunatkohon, Kaikkivalta varjelkohon vaaroista ja vahingoista! Käyös tiesi tervehenä, matkasi imantehena!
Sitten juohtomies talutti morsiamen isän luokse, jolle morsian kävi kaulaan ja lausui itkien:
Läsnä on nyt muiden lähtö, minun lähtöni lähinnä. Läyli on mun lähteäksein, erota ylen tukala tästä koista korkiasta, kaunihista kartanosta. Kiitän mä isä sinua elostani entisestä, hyvyydestäs ainaisesta, muinaisista murkinoista, parahimmista paloista! Anna armias isäni seurakseni siunaukses, osittele omajasi oltavimmilla osilla turpeimmilla tuloksilla, parahammilla paloilla!
Mieli liikuttuneena ja kyyneleet silmissä isä lausui: