Värssyn viimeisiä säkeitä kerrattaessa ja morsiamen itkiessä läksi morsiusväki tuvasta ja kaaso talutti morsianta reelle saakka. Tupaan jääneet jatkoivat laulua. Pihalla sulhanen nosti morsiamensa rekeen. Morsiamen äiti toi tyttärelleen vaatenyytin, jossa oli pieniä lahjakapineita. Anni antoi morsiamelle kotikapan, jossa oli olutta. Morsian viskata loikkasi oluen kapasta yli päänsä rahvaan joukkoon, joka oli keräytynyt katsomaan morsiusväen lähtöä. Kun kaikki olivat valmiit lähtemään, alkoi morsiusväki ajaa, ensin vanhin juohtomies, sitten sulhanen morsiaminensa ja nuorempi juohtomies viimeiseksi. Morsiusväen liikkelle lähdettyä alkoi kylän nuoriso hokea hoihottaa:
Hoi soi, soi, tytön varkaat, hoi soi, soi!
Tähän huutoon yhdistyi myöskin läksiäisväki ja siten kohousi huuto hyvin korkealle. Sitä pitkitettiin niin kaun kuin morsiusväkeä näkyi. Jos kenen läksiäisissä ei kuokkarahvasta ravittu, niin he eivät hokeneetkaan morsiusväkeä, ja sitä pidettiin sangen loukkaavana asiana. Matkan keskivälillä seisauttivat juohtajat hevosensa ja odottivat nuodemiehiä. Sulhanen otti pääpyyhkeen morsiamensa silmiltä ja laittoi sen taas takaisin Lippolaan päästessä.
Juohtajain lähdettyä nuodemiehet pukeusivat. Vanhimmaksi nuodemieheksi tuli morsiamen eno Holttolan Heikki ja hänen vaimonsa tuli kaasoksi. Toiseksi nuodemieheksi tuli morsiamen veli Antti ja kolmanneksi juohtomieheksi Mauno-setä. Nuodemiehet valjastivat ensin hevosensa ja tulivat sitten tupaan pukeutumaan. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, kävivät nuoteet pöytärahille istumaan rinnakkain ja veisasivat vanhimman nuodemiehen johdolla:
Vaeltamaan tahtos perään, o Isä armos lain, Isän maali johdat erän, kuss itse asut ain. (Vvk. 315:2)
Seuraavan värssyn alkusanoja veisattaessa nuoteet läksivät, ja tuvassa olijat jatkoivat veisuuta. Pihalla kun he istausivat rekeen, laukesivat Mauno-sedän hevosenvaljaat. Holttola-Heikin hevonen karkasi pystyyn, kun hän kävi ajamaan ja Antin aisakello äänsi soidessaan: lämp, lämp.
— Sepäs on ihme ja järven liika, sanoi Mauno-setä reestä noustessaan. Kuka konnan poika täällä on käynyt piiloja tekemässä?
— Kyllä minä juohtajain hevosia annoin vartioida hyvästi, mutta enpäs osannut luulla tarvitsevan näitä hevosia vartioida, virkkoi Antti nousten reestä kelloansa tutkimaan.
— Ahaa, tämä on voideltu talilla, jatkoi Antti ja päästi kellon aisasta. Otas, serkkuni, ja hankaa tuhkan ja lankaisen vaatteen kanssa tali pois, niin kyllä se sitten laulaa.
Serkku teki niin, ja kello soi entisellä tavalla, kun Antti sitoi sen aisaan.