— Antti on kelpo miehen kunnon poika, jolle sinä et saa mitään pahaa tehdä. Ja jos vielä uskallat purra hammastasi, niin kyllä minä ne suustasi karistan, ettet niitä vastedes jarskuttele ja ihmisiä pelottele, puheli Tolja kiivaasti.
— Kyllä minä luulen Niemelän Antin tahallaan tämän laatineen. Kun hän on muka kirjoituskoulua käynyt, ei hän kuulu uskovan eikä pelkäävän noitia. Samaa mieltä kuuluu olevan Lippolan sulhanen ja hänen morsiamensakin, virkkoi talon isäntä tarjotessaan ryyppyjä vieraille.
— Tässä on poika, joka ei ole käynyt kirjoitus- eikä muutakaan koulua kuin ainoastaan rippikoulun, mutta en suinkaan minä noitumista usko enkä sellaisia jumalia pelkää kuin tämä Riha-Heikki on, vastasi Tolja. Muuten minä sinuna, hyvä isäntä, en olisi tuollaisia lauseita suustani päästänyt. Tiedäthän Niemelän Antin olevan rikkaimman sulhasen koko pitäjässä, joka pitää hyvin paljon sinun tyttärestäsi. Mitäs luulisit Antin ajattelevan, jos saisi korviinsa sinun puheesi, vastasi Tolja.
— No, no, hyvät ystävät, luulitteko minun sitä todenperään sanoneeni. Minä vain koettelin, mitä ukko-Heikillä olisi siitä sanomista. Minä oikeastaan pidän hyvin paljon Antista ja koko Niemelän talosta enkä siis mitenkään voi uskoa, että Antti olisi tahallaan näin hullusti tehnyt. Vaan kun Antilla niin kuin rikkailla ainakin on jumalanvilja täpätty luontokappale, on se tietysti pillastunut, ja Antti raiska ei ole sitä jaksanut hillitä, sanoi isäntä ja kaasi toiset ryypyt vieraille.
Riha-Heikki aikoi jotain sanoa, vaan kun hän katsoi Toljan silmiin, ei hän uskaltanut virkkaa mitään.
Kun vieraat olivat lämminneet ja saaneet talosta vaatteet päällensä, käski isäntä poikansa valjastaa hevosen ja kyyditä vieraat häätaloon, jossa naiset olivat juuri saaneet kylpeneeksi, ja kuokkavieraat saivat mennä saunaan.
— Nyt saadaan ottaa löylyä kappa nahalle, sanoi Tolja noustessaan saunanlautasille. Kun meillä on jumala keralla, niin ei suinkaan löyly tartu, vaikka sitä otettaisiin niin paljon, että silakka seinällä paistuu.
— Jos et sinä ole minua pilkkaamatta, niin kavata itseäsi, vastasi riha-Heikki.
— Minkäpä sinä sitten minulle mahdat? vatsanko halkaiset vai olemattoman hevoseniko hankeen hukutat? virkkoi Tolja.
Saunasta lähtiessään Tolja saneli: