Siin suostuivat kaikki, ja talon isäntä viskasi hopearuplan kappaleen vatiin. Nuodemies kertoi korkealla äänellä:
— Talonisännän rupla on päällimmäinen.
Sitten viskasi Holttolan kirkonmies ruplan ja kymmenen kopeekan rahat. Tätä menoa kesti kotvan aikaa. Joka tahtoi tulla päällimmäiseksi, sen piti viskata aina enemmän kuin edellinen. Vihdoin nousi summa jo lähes viiteen ruplaan. Nyt ei enää vähällä aikaa tahtonut kukaan nousta sen ylemmä. Mutta Mauno-setä lopulta vaihtoi kymmenenruplan setelin ja viskasi sitten viisi ruplaa vatiin, ja niin hänen rahansa jäi päällimmäiseksi.
— Kovinhan Mauno-setä nyt on antelias, kun raatsii niin paljo kertaa juoda ja päällimmäistä panna, sanoi Holttolan kirkonmies.
— Vielä minä juon koko tila- ja talo-osuutenikin, jos vain meidän
Antti minun mieleisestäni paikasta itselleen morsiamen ottaa, vastasi
Mauno-setä. Minun tyttäreni ovat Jumalan kiitos niin varakkaissa
taloissa, etteivät he minun osuuttani tarvitse, minä sen siis jätän
Niemelään.
Kun kerranjuonti ja päällimmäisenpano oli lopussa, toi kaaso tuopin pöytään ja sanoi:
— Nyt, hyvät häävieraat, olisi vielä kerättävä morsiamelle vokkirahaa (rukkirahaa). Tehkää hyvin ja pankaa tähän tuoppiin, ken minkä hyvänsä näkee. Onhan kansan käsi karttuisa.
Samassa hän itse viskasi rahaa tuoppiin.
— Ihanhan te viette rahat ja kukkaron, kun aina pitäisi rahaa antaa ja antaa; eihän sillä antamisella näy olevan mitään määrää, sanoi Korpelan kirkonmies.
— Ei tässä auta mitään vastaansanominen, anna vain raha tänne, vastasi kaaso.