— Ensin kävi meidän naapurin sulhanen, Lahtelan Matti, sitten kävi
Lippolan kirkonmiehen Juhana, sen perästä Junnolan suuren talon
Martti ja viimeiseksi kävi Miehikkälän kompromin poika Mikko, vastasi
lautamies.
— No, toisista ei suinkaan vastusta ole, kun ovat raakoja talonpoikia, mutta Lippolan Juhana ja Miehikkälän Mikko ovat kyllä meidän vertaisia. Mutta kun Mikko ei ole vanhin veljes, tulee Juhana yksinään kysymykseen, ja hänen kanssaan minä uskallan kyllä kilpakosijaksi käydä, sanoi Jaakko.
Vähän aikaa mietittyään, kun ei kukaan mitään vastannut, hän jatkoi:
— Jos sanotte meille laittavanne, niin minä tulen huomenna kosioimaan tupakoiden kanssa, niin kuin tavallista on, vaan jos ei, niin minä katson itselleni morsiamen toisesta kohden. Minut sekä talon lautamies kyllä hyvin tuntee, ja siksi ei tarvitse mitään kiitteleidä.
— Kyllähän minä olen sinut tuntenut jo pienestä pitäin samoin kuin teidän talonkin, vastasi lautamies, — vaan niin kuin jo sanoin, en ole vielä asiata päättänyt. Kunhan huomenna tulet, sittenhän saamme nähdä, mitä teemme.
Jaakko antoi lautamiehelle tupakkaa piippuun ja emännälle nuuskaa, sanoi jäähyväiset ja läksi.
— Kuules, isä, kenelle sinä oikeastaan aiot tyttäremme laittaa, kun niin paljon sulhasia kertyy? kysyi emäntä.
— Sen saamme vastaisuudessa päättää, vastasi lautamies. Antaa heitä nyt tulla niin paljon kuin tahtoo. Nousevalla viikolla alamme laitella liiat sormukset pois.
Seuraavana sunnuntaina iltapuolella tulikin Rantalan herastuomarin poika suurella komeudella Niemelän Kaisaa kosioimaan. Tupakat poltettiin, sormus annettiin, kosiomiehiä syötettiin ja juotettiin tavallisuuden mukaan. Mutta kun kosiomiehet olivat kärriin käymässä kotiin mennäksensä, käski lautamies heidän odottaa vähän aikaa. Hän pistäytyi huoneeseensa ja sanoi tyttärelleen:
— No, Kaisa lapseni, tahdotkos mennä Rantalan Jaakolle?