— En tahdo, vastasi Kaisa.
— Anna sitten Jaakon sormus minulle, minä annan sen hänelle näppiin, niin minun ei tarvitse itseäni vaivata Rantalaan asti niitä kuljettamaan, sanoi lautamies.
Kaisa antoi sormuksen isällensä, joka vei sen Jaakolle ja sanoi:
— Koska Kaisa ei sanonut sinulle rupeavansa, niin tässä saat omasi takaisin. En minä tahdo enkä voi tytärtäni sinulle tulemaan vastoin tahtoaansa.
— Mitä narrinpeliä tämä on? kysyi puhemies.
— Millä minä olen ansainnut tällaisen häväistyksen? kysyi Jaakko yhtäaikaa puhemiehen kanssa. Enkö minä käynyt oikeittain lupaa kysymässä, jolloin te lupasitte, ja nyt jo kumminkin annatte heti lähteissä sormuksen takaisin. Olisittehan sen voinut tuoda kauniisti kotiini, jos ei olisi sopinut asiata eteenpäin jatkaa. Tämä on häväistys, sanon minä, ja minkä tähden?
— Kuules, Jaakko, älä kiivastu, minä selitän asian, vastasi lautamies. Kaikki on niin kuin sinä puhuit. Mutta ethän sinä lupaa kysymässä käydessäsi sanallasikaan maininnut Kaisalle mitään etkä ollenkaan hänen mielipidettään kysynyt. Enhän minä voi laittaa häntä vastoin tahtoansa, niin kuin jotakuta elukkaa. Minä lupasin ottaa vastaan niin kuin otinkin, vaan kun Kaisa ei sanonut sinulle tulevansa, niin enhän minä sille mitään voi. Ja niin kuin tiedät, on teidän kotiin pitkä matka, ja näin kiireenä aikana en minä jouda kuljeksimaan niin pitkiä matkoja. Siksi päätin suorittaa sen näin lyhyesti.
— No, lieneehän noita tyttöjä muuallakin eikä vain Niemelässä, virkkoi Jaakko ja ajoi pois.
Tupaan tultuaan lautamies sanoi:
— Minä annoin Rantalan Jaakolle morsiamen keralle; näin lyhyesti tämä kosioretki päättyi.