— Kaikki muut sormukset saatte viedä pois, vaan Lippolan Juhanan sormukset aion pitää, vastasi Kaisa.
— Mutta minä olen aikonut sinut laittaa Junnolaan, kun se on varakkain talo koko pitäjässä. Kirkosta päästyäni menen taloa katsomaan, ja jos se minua miellyttää, niin saamme tuumia harjakaisia, virkkoi lautamies.
— Mutta hyvä isä, mitenkäs minä voin vastoin luontoani naimisiin mennä: sehän on aivan mahdotonta, vastasi Kaisa kyynelten vieriessä pitkin poskia.
Samassa tulivat Kaisan äiti ja veikko huoneeseen ja kuultuansa asian puolustivat Kaisan mielipidettä, mutta isä oli järkähtämätön päätöksessään. Vihdoin hän myöntyi sen verran, että Lippolan Juhanan sormukset saisivat toistaiseksi jäädä Kaisalle, vaan Miehikkälän Mikon sormuksen hän tahtoi viedä pois siitä syystä, kun hän ei ollut vanhin veljes, vaikka talo oli muuten arvokas ja rikas. Kuitenkin hän suostui lopulta ottamaan keralleen Junnolan Martin sormuksen, jonka hän saisi antaa pois, jos ei talo näyttäisi hänestä mieluisalta. Lahtelan Matin sormuksen saisi emäntä toimittaa kotiin.
Nyt Kaisa hengitti vapaammin, vaikka ei ollut vielä aivan varma asiastansa. Kuitenkin hän oli vakaasti aikonut pysyä mielipiteessään, seuratkoon mitä tahansa.
Sunnuntai-iltana myöhään tuli lautamies kotiinsa, mutta ei kertonut kenellekään, miten asia oli päättynyt. Vasta maanantaiaamuna murkinaa syötäessä hän ilmoitti koko perheelle, että ensi sunnuntaina juodaan pitäjäntuvalla harjakaiset Kaisalle ja Junnolan Martille, kehuen Junnolan rikkaammaksi kuin hän oli luullutkaan. Sen kuultuaan pysähtyi Kaisalta pala suuhun ja vedet heruivat silmiin ja hän riensi huoneeseen itkemään. Emäntäkin nousi pöydästä kesken syöntiään ja meni hänkin huoneeseen. Antti, Kaisan veikko, heitti myöskin syöntinsä kesken ja nousi kävelemään pitkin tuvan lattiaa, mutta ei puhunut sanaakaan.
— Vai Junnolan nevettiä meidän isäntä laittaa tyttärensä syömään, sanoi Mauno-setä äänellä, josta leikki oli kaukana. Jos minä sinuna olisin, niin antaisin Junnolan natjujen itse äpertää nevettinsä ja laittaisin lapseni puhtaan leivän ääreen.
— Koko Junnolaisten nevetinsyönti on vain valhe ja vihapuhe, vaikka sitä ympäriinsä haastetaan. Nytkin oli leipä kuin kolatsu, vastasi lautamies.
— Menisithän huomenna katsomaan, kun pyhäleivät ovat loppuneet, niin näkisit, että arkileipä on täynnä tähkäpäitä, jossa on rusua ja ruumenta, sanoi Mauno-setä.
— Heittäisit kerrankin tuon Junnolaisten pilkkaamisen, sanoi lautamies kiivaasti. Minä olen luvannut juoda ensi sunnuntaina tyttäreni Junnolaan ja sen olen tekeväkin. Minä olen mies, joka sanojani en syö enkä kysele kykyä kylästä, tointa toisesta talosta.