— Mainio mies ja mainiot tuumat! mutta kas, minä en, minä, niitä harjakaisia huulilleni pane; ne ovat kalliit juotavat, sanoi Mauno-setä viskaten vinheästi lusikkansa koriin ja nousi pöydästä.
— Kun et juo niin ole juomatta, eihän yksi kiuru kesää tee, virkkoi lautamies.
— Mutta nytpä se ei ole yksi eikä kaksi vaan monta kiurua, jotka tulevat kysymykseen, vastasi Mauno-setä. Näitkös, kuinka tyttäreltäsi herahtivat vedet silmiin ja pala pysähtyi, kun sinä aloit puhua harjakaisten juonnista Junnolaan, samaten vaimoltasikin jäi syönti kesken. Sinä kai aiot laittaa lapsesi väkisen vai mitä? Ennen aikaan sanottiin naimisiin menevälle tytölle:
Ei sinua emosi myönyt
eikä kaupannut isosi,
mutta nyt kihlakunnan oikeuden jäsen pakottaa tyttärensä väkisin miehelään! Soma juttu!
— Sinä et tiedä onko se väkisin vai mielellään, kunhan vain kankutat, virkkoi lautamies. Onhan naisilla aina sen verran oikkuja.
Vie minua, mie vikisen,
menen mä puoli mielellänikin,
sanoi entinenkin tyttö sulhaselleen.
— Sen minä tiedän, mitä silmilläni näen, vastasi Mauno-setä. Ei mieluinen asia noin luonnolle käy, että täytyy syönti keskeyttää.
— Tämä on asia, johon ei tule syrjäläisten sekaantua. Minun on tytär ja minulla on valta, ja minä tahdon teille kaikille näyttää, että siihen kiila menee, mihin kurikka ajaa, sanoi lautamies suuttuneena.