— Mutta ampaisee se välistä takaisinkin, vastasi Mauno-setä. Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti, sanottiin ennen. Jos sinä antaisit tyttäresi valita, niin ei hän koskaan huutaisi kostoa sinulle, mutta nyt sinä tulet hengelliseksi lapsesi murhaajaksi, muista se, hyvä veljeni poika.
Pakinaa olisi tainnut riittää pitemmältäkin, vaan taloon tuli Putto-Jussi, jonka lautamies oli kutsunut vieraaksimieheksi, kun hän läksi läänille manailemaan syyllisiä käräjiin.
Tämä viikko oli raskain Kaisan elämässä. Hän oli niin murheissaan, ettei ruokakaan kelvannut. Äitinsä koki kyllä lohduttaa häntä miten parhaiten taisi, mutta ei se kuitenkaan tuottanut suurta lievitystä tytön murheelliselle sydämelle. Lautamies taasen kulki melkein koko viikon käräjiin kutsumassa, ainoastaan silloin tällöin hän pistäysi kotona töitä määräilemässä. Kaisan suru koski häneen itseensä ja hänen äitiinsä, mutta myöskin hänen Antti-veljeensä, joka lohdutellen sisartaan sanoi:
— Ei väkisen vävyksi, ylenmäärin ystäväksi. Jos et tahdo Junnolaan mennä, niin saathan olla menemättä. Kun isä on kerran luvannut juoda harjakaiset Junnolaan, niin tietysti ne juodaan, mutta eihän se sentään käske sinne menemään. Saahan sentään kaupat purkaa, onhan ennenkin monesti niin tapahtunut. Ei tuo siis ole ensimmäinen ihme, jos niin käypi, ja tiettävästi niin käypikin. Minä tiedän sinun rakastavan Lippolan Juhanaa ja hänen sinua, te saatte siis toisenne, pitäkää vain hyvänänne.
Lauantaina tuli lautamies kotiin. Hänen vaimonsa kertoi hänelle Kaisan mielialan sanoen tytön olevan niin kuin sairaan: ei kelpaa ruoka, ei suju työ, kävelee vain ja voivottelee, väliin parahtaa itkuun ja itkee niin surkeasti, että oikein on raukkaa sääli.
— Kyllähän teillä naisilla on kujeita, vastasi lautamies. Jos vain kävisi teidän kurinoitanne kuuntelemaan, niin ei milloinkaan saisi tehdä niin kuin paras on, vaan asiat menisivät päin mäntyyn.
Seuraavana sunnuntaiaamuna sanoi lautamies tyttärelleen:
— Nyt kun tänä päivänä juodaan harjakaiset Junnolaan, sinä saat antaa Lippolan Juhanan sormukset veikollesi, ja hän antakoon ne Juhanalle.
Tämän kuultuansa purskahti Kaisa itkuun ja vastasi isällensä:
— Lippolan Juhanan sormukset ovat ainoat, jotka minä olen ottanut niin kuin sulhaseltani, toiset ovat annetut tavan vuoksi vain. Kuinka minun pitäisi ne siis pois antaa! Ainoa sulhanen, jonka kanssa minä voin mennä naimisiin, on Juhana. Sääli, hyvä isä, minua sen verran, ja anna minun pitää ne sormukset!