— Toisenlaisen käsityksen olisit, poikaseni, saanut, jos olisit silloin ollut kirkossa, kun rovasti lattia- (katekismus-) saarnassa selitti kuudetta käskyä. Hän sanoi näin: rakkaus on Jumalan lahja, niin kuin muutkin hyvät avut. Sitä ei siis voi itse tehdä eikä luoda, vielä vähemmin toinen antaa tahi ottaa. Se on Luojan lahjoittama luontainen taipumus ja halu yhdistyä toiseen sukupuoleen. Siksi sanookin Raamattu, että Jumala antaa joka miehelle oman vaimonsa ja joka naiselle oman miehensä. Seuratkoon vain kukin sydämensä taipumusta katsomatta ollenkaan syrjäseikkoja, niin kyllä hänelle oma yhtyy; mutta joka muussa tarkoituksessa naimisiin menee, vieraan hän saapi puolisokseen eikä siinä auta vihkiminen eikä muu ulkonainen meno. Joka taasen kaksi yhteen liittynyttä sydäntä erottaa, olkoon se sitten omansa tahi vieraan, hän tekee luontoa vastaan, kun hän erottaa ne, jotka Jumala on yhteen sovittanut. Sen tähden tulee jokaisen asianomaisen rukoilla Jumalaa antamaan itse kullekin oman puolisonsa, jonka kanssa hän voisi elää onnellisesti. Syy, miksikä niin paljon onnettomia pariskuntia on maailmassa, on se, että mennään naimisiin kaikenlaisten syrjäseikkain tähden ja Jumalalle mitään puhumatta koko asiasta, vaikka häneltä rakkaus tulee. Niin, koska ihmiset eivät tahdo häntä tuntea niin kuin Luojaa, laskee Hän heidät häijyyn mieleen tekemään sitä, joka on heille vahingoksi.
— Kyllä ne sanat ovat totta, vaikka minä en ennen ole tuota asiata huomannut. Nyt vasta minä oivallan, että tyttäreni Kaisan ja Lippolan Juhanan sydämet ovat toisiinsa liittyneet, ja minä olisin tehnyt syntiä taivasta vastaan, jos olisin ne toisistaan erottanut. Ei, minun tyttäreni, oman rakkaan lapseni, ei tarvitse huutaa kostoa minun päälleni, että minä olen hänen onnensa kadottanut, saneli lautamies Niemelä ja pyyhki kyyneleitä silmistään.
Tällä puhein ja hellät jäähyväiset jättäen erkanivat appi ja vävy toisistaan.
Lautamies teki niin kuin lupasi: ajoi emäntineen ja lapsineen Lippolaan, jossa Juhana oli ollut koko iltapuolen huolissaan niin kuin maansa myönyt. Lippolan emäntä huomasi ensin vierasten tulon ja sanoi akkunasta katsoessaan:
— Niemelän lautamies ajaa meille; nyt varmaan saapi meidän Juhana morsiamen (sormukset) kotiinsa.
Juhana meni vieraita vastaanottamaan. Hän kätteli lautamiestä, auttoi lapset kärristä ja likisti emäntää sekä riisui hevosen. — Entiseen aikaan tervehtivät miehet naisia ja naiset miehiä likistämällä. Naiset keskenään likistivät toisiaan tervehtäessä, vaan miehet keskenään antoivat kättä toisilleen. — Hänen kätensä vapisivat liikutuksesta rinnustinta avatessa. Sitten hän juotti hevosen, pani heiniä sen eteen ja sen tehtyänsä meni huoneeseensa.
Tuvassa olijat tulivat vieraita vastaanottamaan entisen tavan mukaan. Emäntä laittoi heti paikalla kahvipannun tulelle. Isäntä vei lautamiehen kammariin, jossa he puhelivat kauan kahden kesken.
Juotua ja syötyä meni lautamies Juhanan huoneeseen ja sanoi:
— Kuules, hyvä poikani! minä olen erehtynyt, kun tänäpäivänä join harjakaiset Junnolaan. Asia oli sellainen, etten minä tiennyt Kaisan niin kovin sinuun mielistyneen ennen kuin vasta tänä aamuna. Kun minä kerran viime sunnuntaina lupasin juoda harjakaiset Junnolaan, oli se lupaus täytettävä, vaan nyt, kun minä sain kaikki asiat tahi tilaan tismalleen tietää, puran Junnolan kaupat ja laitan tyttäreni teille. En minä voi enkä tahdo lastani pakottaa naimisiin vastoin hänen tahtoaan. Kun hän sinua rakastaa, niin ota hänet, minä annan isällisen siunaukseni myötäjäisiksi.
Juhana oli ikään kuin pilvistä pudonnut. Hän ei vähään aikaan ymmärtänyt, mitä hänen piti vastaaman. Vihdoin hän tointui ja sanoi: