— Oikeinko totta, rakas äitini? kysyi Kaisa hyvin kerkeästi ja pyyhkäisi silmiään.
— Tuossa tulee isäsi, saat kuulla häneltä samaa, vastasi äiti.
— Onko totta, isäni, että minä saan Lippolan Juhanan? kysyi Kaisa hätäisesti.
— Totta on, lapseni, oikein totta, vastasi isä. Minä kun en tuntenut asian todellista laitaa, niin tein erehdyksen; mutta Holttolan vaari johdatti minut oikealle tolalle. Me kävimme tullessamme Lippolassa pyytämässä heitä tulemaan kauppoja vahvistamaan ensi sunnuntaina.
— Voi isä kulta, kuinka sinä olet hyvä, sanoi Kaisa syleillen isäänsä.
Lautamies käänsi päänsä toisapäin ja pyyhkäisi kyyneleen silmästään.
Jo samana iltana ilmoitti Kaisa Annille ja Sohville ilosanomansa ja nämä taasen kertoivat äideillensä, ja tieto kulki toiselta toiselle. Illallisen aikana tiesi jo koko perhe asian käännöksen, vaikka ei sitä kukaan ollut tietävinään, kun ei sitä julkisesti puhuttu. Vasta seuraavana aamuna murkinaa syödessä sanoi lautamies koko perheen kuullen:
— Jos Mauno-setä ottaisi mennäkseen Junnolaan viemään Martin sormukset pois, koska se kauppa ei näy kumminkaan eteenpäin kulkevan. Saisit ottaa nietaruunan ajettavaksesi.
— Jopas viimeinkin. Mikäs sen viisauden nyt sinulle toi? kysyi
Mauno-setä.
— Holttolan ukkohan se eilen minulle kertoi tarkoin Junnolan talon seikat, ja siksi päätin purkaa kaupat. Minä annan viisitoista ruplaa rahaa kerallesi, jolla saat maksaa harjakaiset. Minä en nyt jouda menemään sinne, kun täytyy mennä toisaanne päin virkatoimilleni. Eiköhän tuo lienee yhdentekevä, kunhan vain omansa saavat, vieköön heidät Musti tahi Tisti, vastasi lautamies.