— Johan minä sanoin, että ne harjakaiset ovat kalliit juotavat, ja siksi en minä heistä huolinutkaan, puhui Mauno-setä. Tuo Holttolan ukko on sentään viisas mies: suotta hän ei ole kirkonmies ja meidän sukulainen.
Niin kuin sanottiin, Mauno-setä lähti asialle. Kaisa antoi hänelle
Junnolan Martin sormukset ja lautamies rahat.
— Jumalan kiitos, että asia näin hyvin päättyi, sanoi Kaisa Annille. Kyllä minä jo monta levotonta yötä vietinkin ja monta kyyneltä tipautin silmistäni. Juhana raiskaa minulla oli myös sääli ja itkin jo monta kertaa, kun hänen raukan täytyi niin paljon kärsiä minun tauttani.
— Mutta mistäs tiedät, vaikkei hän olisi ollut topotolvanaankaan koko asiasta? kysyi Anni.
— Voi hyvä serkku kulta, mitä siinä puhut. Juhana, joka niin äärettömästi rakastaa minua ja antaisi vaikka henkensä minun edestäni, hänkö voisi olla välinpitämätön minusta! Ei ensinkään, vaan hän on saanut paljon, oikein paljon kärsiä, niin että minä sydämestäni säälin häntä. Mutta Jumalalle kiitos, nyt ovat meidän kärsimyksemme lopussa ja sitä kalliimmat me olemme toisillemme. Illalla, kun sain kuulla, miten hyvin meidän asiamme ovat, niin ilo ei antanut minulle unta ennen kuin vasta päivän valjetessa, vastasi Kaisa.
— Ai sinua miekkosta, kun sinä saat niin hyvän ja rakkaan miehen sekä hyvän talon, virkkoi Anni. Kyllä kärsimyksesi runsaasti palkitaan. Minä raukka en yhtään voi sanoa, minkälaisen taulahatun mahtanen saada vai jäänenkö vanhaksipiiaksi.
— Odottaen onni saadaan, vastasi Kaisa. Älä vain ole hätäinen, et sinä vanhaksipiiaksi jää; muista serkkuseni se, että ken kunnialla kokottaa, se viimein ilolla korjataan.
Tultuansa Junnolasta kertoi Mauno-setä laveasti, kuinka häntä otettiin vastaan, syötettiin ja juotettiin ja kuinka siellä oli huono siivo: lattia likaa ja rujaa täynnä, lapset likaiset kuin porsaat ja aikaihmisetkin olivat niin kuin riihiryökäleet, paikkaisissa ja likaisissa vaatteissa. Pöytäkään ei ollut pesty sitten lauantain, tuskin silloinkaan, siltä se ainakin näytti.
— Kun minä aloin puhua naimiskaupan purkamisesta, jatkoi Mauno-setä, he nousivat kaikki kuin ukonilma, miehet ja naiset, vanhat ja nuoret, kaikki puhuivat sekaisin, eikä sanottu sormusta otettavan takaisin, kun minä en muka ollut heidän mielestään mikään kaupanpurkaja. Vihdoin menin naapuritaloon, otin pari vierastamiestä keralleni, panin sormukset pöytään ja kysyin maksua harjakaisista. He määräsivät viisi kolmatta ruplaa ja minä kymmentä tarjosin. Kun he eivät sanoneet vähempään tyytyvänsä, vaan uhkasivat käräjään, niin minä läksin pois, ja koko asia jäi kihlakunnanoikeuden päätettäväksi.
— Sitten he eivät paljon hyödy, kun se oikeuden nojaan jäi, sanoi lautamies. Kyllä minä ne asiat tunnen. Meidän puolesta ei ollut harjakaisilla jos parikymmentä henkeä ja jos joka hengelle luetaan vaikka tsetverktaakka (25 kopeekkaa), niin se ei tee muuta kuin viisi ruplaa. Siinä on koko se räjäys, minkä he tulevat saamaan. Ei suinkaan minua velvoiteta maksamaan kaikkein niiden möhömahain syönnöksiä, joita he sinne kuljettivat; se on varma se.