Seuraavana lauantaina oli Niemelässä iso puuha: tupa pestiin, leivottiin ohraisia, kotipellon vehnäsiä, tehtiin kahdenlaisia piirakkoja ym. varustusta. Vaikka tiedettiin, että sulhasenkin puolesta tuotin ruokaa ja juomaa, niin yhtä kaikki talon puolesta myöskin varustettiin vierasvaraisuutta. Näitä pitoja valmistettiin koko perheen tuumasta, sillä kaikista oli mielenmukaista Lippolan Juhanan ja Kaisan yhteen meno. Siksi jokainen koetteli puolestaan tehdä parasta.
Seuraavana sunnuntaina ei Niemelästä monta henkeä mennyt kirkolle.
Ainoastaan lautamies Mauno-sedän kanssa ajoi yhdellä hevosella.
Toiset jäivät kotiin varustuksia tekemään.
— Taitaa se Lippolan Juhana olla meidän siskosta hyvin iso herra, kun sille niin suuria varustuksia tehdään, sanoi Kaisan nuorin veikko ja kiipesi siskonsa syliin.
— Enemmänhän meille muita vieraita tulee; niillehän varustuksia laitetaan. Kun Juhana on siskon oma sulhanen, niin eihän hän vieras ole, vastasi Kaisa nauraen.
— Mutta jos se Juhana viepi sinut Lippolaan, niin minä suutun häneen enkä anna hänelle kättä koskaan vaan haukun häntä Jussiksi, virkkoi lapsi.
— Minkäs tähden sinä et siskoa Lippolaan laskisi? kysyi Kaisa.
— Sen tähden että minulle tulee ikävä, vastasi pieni Mikko.
— Jos se Juhana on sinusta niin hyvä, ettet sinä voi erota hänestä, niin tulkoon hän meille asumaan, mutta Lippolaan sinä et saa mennä.
Kaisa nauroi minkä jaksoi lapsen yksinkertaisuudelle ja vastasi pienen veikkonsa päätä silitellen:
— Ei sisko mene minnekään, ei Juhanan eikä muiden kanssa, ole vain, kultaseni, huoletta.