Kirkosta päästyä tuli Niemelän talonmiesten keralla neljä lautamiestä ja kaksi kirkonmiestä. Heitä syötettiin ja juotettiin sulhasia odotettaessa. Keski-iltoin aikana tuli sulhasväkeä Lippolasta kolmella hevosella. Kirkonmies itse oli puhemiehenä pojallensa.
Kun tervehdykset oli laadittu ja kuulumiset virketty, sanoi Lippolan kirkonmies:
— Meidän pojalla kuuluu olevan täällä saarva (saukko) kierroksissa; käydäänpäs takaamassa, vieläköhän se mahtaa olla paikoillaan, niin samalla saadaan sadinta vahvistaa.
Näin puhuen he menivät huoneeseen sormusta antamaan. Tavan mukaan seisoi Kaisa huoneen oven takana, kaaso edessään. Kirkonmies oli etsivinään morsianta ympäri huonetta väen seasta ja älyttyänsä hänen oven takana seisovan hän sanoi:
— Täältä se kumminkin löytyi. Lasketaanpas yksi lenkki lisää, niin ehkä se pysyy asemillaan siksi, kunnes kolmannen kerran tullaan tarkastamaan.
Juhana ojensi sormuksen ja katsahti morsiamensa silmiin. Kaisa kaappasi sormuksen sukkelaan, pisti sen sormeensa, loi pikaisen katsahduksen sulhaseensa ja katsoi sitten kainosti alas. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan.
— Kas sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin, sanoin minä jo Juhanan kosissa käydessä, ja niin se on näyttänyt tapahtuneenkin, lausui Mäkelän muori ja otti näppäinsä täydeltä kirkonmiehen tarjoamaan nuuskaa.
— Ei sitä suinkaan voi sanoa, että meidän sormuksia on kuljeteltu, vaikka ihmiset luulivat, että meidän sormukset annettiin pois, kun viime pyhänä Junnolaan harjakaisia juotiin, vaan täällä ne ovat olleet yhteen perään, vastasi kirkonmies.
— Eikä niitä täältä anneta pois vaikka pyytäisitte, virkkoi kaaso.
— Pitäkää sitten, pitäkää vain, sanoi kirkonmies huoneesta lähtiessään.