Illallisen perästä Mauno-setä luki ja Lippolan kirkonmies veisasi toisten keralla:
Herran pyhäss pelvoss pysykäämm, hänelt avion onnee anokaamm, rukouksell alat pyytäkäämm, sitt sen suo meille saada; Hänt kiittäkäämm. (Vvk.325:6)
Kun illallinen oli korjattu tekivät naiset oljista vuoteet tuvan lattialle, johon vanhemmat ihmiset kävivät makaamaan, vaan nuoremmat menivät huoneisiin levolle. Sulhanen meni Antin kanssa huoneeseen makaamaan.
Seuraavana aamuna pidettiin aamurukoukset, juotiin kahvi ja syötiin murkina. Sekä ruualle ruvettaessa että myöskin ruokailun perästä aina luettiin ja veisattiin koko kihlajaiskestin ajan. Murkinan jälkeen alkoi nuoriväki tehdä kirkolle lähtöä. Sulhanen sanoi morsiamellensa:
— Jos suvaitset, niin ajamme kirkolle.
— Aivan mielelläni lähden, jos vain otat viedäksesi, vastasi morsian.
Pian oli kirkkoväki pukeutunut ja valjastettiin hevoset. Melkein tarkoin läksivätkin nuoret kirkkoon, ainoastaan vanhemmat ihmiset jäivät kotiin. Tiellä ajettaessa sanoi morsian sulhaselleen:
— Minä läksin oikein sitä varten, että saisin monesta aikaa kahden kesken puhella. Vaikka me olemme jo julkisesti kihlatut, niin eihän sitä viitsi muiden näkyvissä haastella, vaikka kuinka mieli tekisi.
— Juuri se oli minunkin ajatukseni, vastasi sulhanen.
— Et usko, kultaseni, kuinka minä illalla varustausin tekemään sinulle kiusaa, mutta siitä ei tullutkaan mitään, kun kihlaus tapahtui tuvassa, vanhan, iankaikkisen tavan mukaan, jota ei enään minun muistaissani ole kenkään noudattanut, vaan kun Holttolan vaari ja meidän Mauno-setä niin tahtoivat, niin heillähän se valta pitää olla, sanoi Kaisa.