— Meidän, armaani, on kiittäminen Holttolan vaaria ja Mauno-setää siitä, että asiamme on näin pitkällä, vastasi Juhana. Ilman heitä sinä olisit Junnolan Martin morsian ja minä olisin morsianta vailla. Ja ajattelepas, millainen mieli olisi meillä molemmilla, jos emme olisi yhteen päässeet. Antti veikkoseni kertoi viime yönä koko jutun minulle aivan tarkkaan. Muuten minua huvitti tuo vanhanaikainen kihlaustapa, kun sai vielä kilpajuoksua tehdä.
— Mitäpä sinun juoksussasi oli hyvää, kun minä ennen kerkesin porstuaan kuin sinä pöydänpäähän, ilkkui Kaisa.
— Kyllähän minä sinut juoksussa voitan, vaikka käytäisiin heti kohta kilpaamaan, mutta en minä illalla viitsinyt ponnistaa voimiani, virkkoi Juhana. Mutta sanopa ystäväiseni ja vallanpitäjäni, miten sinä aioit minua illalla kiusata?
— Minä sanoin kaasolleni, etten ota sinulta sormusta, vaan sinä saat sen panna minun sormeeni.
— Mutta jos minä en olisi sitä tehnyt, vaan lähtenyt pois, entäs sitten?
— Minä tietysti olisin juossut sinun perästäsi ja pyytänyt sormusta, ja jos et sinä olisi antanut hyvällä, niin olisin sen ottanut vaikka väkisin.
— Kyllä minä aivan mielellänikin olisin sormuksen pannut sinun sormeesi, kun sinä jo olet kaksi ottanut, niin johan kolmas olisi minun pitänyt antaa.
He puhelivat koko kirkkomatkan. Kaisa valitti surkeuttaan, kuinka hänellä oli vaikea elo, kun heidän toivonsa ei näyttänyt toteutuvan. Erittäin se viikko oli raskain, kun Junnolaan luvattiin harjakaiset juoda.
Kirkkomäelle tultua katselivat kaikki ihmiset, kuinka Lippolan Juhana Niemelän Kaisan kanssa ajoi yhdessä, mutta Junnolan Martti käänsi päänsä toisaanne päin, niin häntä näytti harmittavan, kun Kaisa istui Juhanan vieressä. Vaikka Martti oli jo kihloissa Saarelan Annin kanssa, niin yhtä kaikki häntä suututti, kun Lippolan Juhana voitti hänet, vaikka hän kehui Juhanan jalkoihinsa jäävän.
Kirkolta palattaessa, kun morsiuspari tuli Lippolan tienhaaran kohdalle, sanoi Kaisa leikillään: