Ensin käytiin tupasessa, sitten maitohuoneessa, jauho- ja vilja-aitoissa, navetoissa, tallissa, olki-, heinä- ja ruumenladoissa, riihessä ja kylkiäisessä sekä kaikissa maakuuhuoneissa. Vihdoin tultiin Juhanan huoneeseen.
— Hyvin on hyvästi teillä kaikki: järjestys ja puhtaus vallitsee joka paikassa; mutta näin naastia huonetta kuin tämä on en ole milloinkaan nähnyt, sanoi Niemelän emäntä käydessään istumaan tuolille.
— Enkä minäkään, niinhän tämä on kuin kirkko, virkkoi Liisa.
— Kyllähän meillä tätä nykyä, kiitos Jumalan, ei ole puutetta mitään. Tosin meillä ei ole ylellistä rikkautta, vaan on tavaraa monen jytyistä, vastasi talon emäntä.
— Teillä, ystäväiseni, näyttää perheeseen nähden olevan yhtä paljon kaikenlaista tavaraa kuin meilläkin ja minun luullakseni enempikin. Minä en ole ainoastaan täydellisesti tyytyväinen, vaan oikeinpa sydämestäni iloinen, kun saan lapseni tällaiseen taloon ja sellaiselle miehelle kuin teidän Juhana on, sanoi Niemelän emäntä. Kuulehan ystäväiseni! Hamasta siitä ajasta, kun teidän Juhana alkoi meillä käydä jo piennä poikana, ajattelin aina: jos meidän Kaisalla olisi sellainen lykky, että tulisi tuon pojan puolisoksi, niin olisin hyvin iloinen. Nyt, Jumalan kiitos, toteutuukin minun hartain toivoni.
— Eikä ainoastaan sinusta vaan koko meidän perheestä on Juhana ollut mieleinen, todisti Liisa.
— Kuulehan, hertta kulta! Minä ajattelin aivan samalla tavalla jo tässä tuonnoin, kun meillä oli kylänluvut ja teidän Kaisa oli täällä, vastasi talon emäntä. Niin naasti ja kierä hän oli, jotta minua oikein miellytti hänen käytöksensä. Ei hän viskonut päätään eikä heilutellut ruumistaan niin kuin monet muut tytöt, jotka ovat olevinaan, vaan hän oli niin kuin viaton ja teeskentelemätön luonnonlapsi, ja se miellytti minua hyvin. Myös viimein, kun hän oli meillä talkoossa, oli hän samanlainen. Minä en ollenkaan ihmettele, että meidän Juhana mielistyi häneen. Jo pari syksyä on meidän isä patistellut (pyytänyt) Juhanaa naimaan ja tarpeessahan tuo olisi mennytkin, kun meillä on vähän naisia, mutta Juhana vaan sanoi, ettei sillä ole kiirua. Vasta tänä syksynä hän varustausi sulhaseksi.
— Et, herttaseni, usko, kuinka meidän Kaisa navistausi teidän Juhanalle tulemaan, sanoi Niemelän emäntä. Toisista sulhasista ei hän piitannut mitään, mutta Juhanan sormuksia ei hän sanonut antavansa pois, vaan aina sanoi samat sanat: "Jos minä menen naimisiin, niin en mene kenenkään muun kuin Lippolan Juhana kanssa."
— Surkea oli meidänkin Juhanan mieli sinä pyhänä, kun Kaisalle harjakaiset juotiin: hän käveli kuin päätön kana, ei kelvannut ruoka, ei juoma, sen kun vain käveli ja näytti murheelliselta, että oli oikein sääli poikaraiskaa. Kirkosta tultua ei hän enää saattanut olla tuvassakaan, vaan oleskeli huoneessaan, kertoi talon emäntä.
— Jos lienee ollut surkeaa Juhanakin elo, niin Kaisan oli kahta kauheampi, virkkoi Niemelän emäntä. Oikein luuli tyttöraukan vedeksi muuttuvan, niin kovin hän itki ja vaikeroitsi. Minä pelkäsin hänen tulevan heikkopäiseksi, ja jos sitä menoa olisi pitemmältä piisannut, niin se olisi suittanut tapahtuakin. Mutta Jumalan kiitos kaikki on ohitse. Eläkööt vastaisuudessa sitä rakkaammasti, kun he niin tuskalla yhteen pääsevät.