Näissä ynnä muissa pakinoissa ja syömisessä ja juomisessa kului emäntien aika siksi, kunnes kirkkomiehet joutuivat.
Kun kirkkomiehet olivat saapuneet, kantoivat naiset Juhanan kärristä huoneeseen ne toivikkiapunyytit, jotka Kaisa oli viikon varrella koonnut. Päivällisen perästä läksivät Niemelän ja Lippolan emännät toivikinavuille Lippolan kylälle ja Niemelän Liisa sekä talontytär menivät toisille kylille samalle asialle. Kylän nuoriso kokoontui kirkonmiehen taloon ja alkoi tanssia; sitä sitten pitkitettiin koko illan. Vanhemmat miehet kestivieraista levähtivät vähän aikaa päivällisen perästä ja sitten he keräytyivät talon suuren pöydän ympäri ryyppimään ja tarinoimaan. Talon isäntä kertoi laveasti viimeisen kaupunkimatkansa ja valitti, että tie oli huono kulkea, kun siihen vasta oli vedetty karkeata rapaa, jota oli lohkottu rappeutuneista kivistä ja kallioista.
— Kukaan ei taida tietää, mistä se kivien ja kallioiden rappeutuminen on saanut alkunsa ja mistä syystä kivet mätänevät länsipuolella Vuoksen virtaa, mutta eivät itäpuolella, kysyi Simolan herastuomari.
— Sen asian minä sain tietää nyt kaupungissa käydessäni eräältä Pietarinkirkon mieheltä, lieneeköhän sitten totta vai valetta, mutta totena hän sen kertoi näin, virkkoi talon isäntä: "Ennen vanhaan, jo siihen aikaan, kun suuret Eliaan poudat olivat, oli tälläkin paikkakunnalla kova kuumuus ja monivuotinen pouta, niin että vedet kuivuivat sateen puutteesta. Ei kaivoissa eikä lähteissäkään ollut vettä. Pienemmät joet pysähtyivät juoksemasta, ainoastaan Vuoksen ja Kymin mahtavissa virroissa oli vettä mutta vähän niissäkin. Kaikki kasvullisuus oli kuihtunut. Siihen aikaan elivät Suomessa jättiläiset. Eräs jättiläinen sattui silloin olemaan Syvien hautojen kalliolla. — Syvien hautojen mäet kuuluvat Äyräpään selänteeseen. — Siellä hän vaikeroi nälkäänsä ja janoansa. Hänen siinä ollessaan sattui hirvi kulkemaan hänen vieritsensä. Hän kaappasi hirven takajalasta kiinni, tappoi elukan ja teurasti. Sitten hän teki tulen kalliolle, jossa paistoi hirven ja söi sen suuhunsa. Niin runsasta ateriaa ei hän ollut saanut moneen aikaan. Näin kylläisenä jättiläinen paneusi levähtämään ja tulta vartioimaan, ettei se pääsisi metsään leviämään. Mutta kylläinen kun oli, nukahtikin ukkopaha siihen. Hänen maatessaan sattui tulemaan tuulispää, joka hajoitti nuotion kekäleet ja sytytti metsän palamaan. Hädin tuskin pääsi jättiläispaha pakenemaan Vuoksen rannalle. Hädissään hän hyppäsi Vuoksen virtaan ja kaaloi sen yli itäpuolelle, jossa hän katseli, kuinka tuli yltymistään yltyi ja leveni levenemistään. Silloin paloi koko se suuri aarniometsä, joka oli Vuoksen ja Kymin virtojen välillä. Tästä kuumuudesta varistuivat kivet ja kalliot ihan tulipunaisiksi. Sitten tuli ankara vesisade. Ja kun kuumille kiville sataa lorotteli kylmää vettä, niin ne halkeilivat ja paukahtelivat niin kuin kuumat saunankiukaan kivet ja tulivat rapakoiksi ja hauraiski. Siitä on kivien rappeutuminen saanut alkunsa. Ajan hampaan kalutessa on rappeutuminen edistynyt niin, että nyt jo monessa paikassa ollaan vahvojen kivien puutteessa."
— Tuo kertomus tuntuu aivan todenmukaiselta. Nähdäänhän se saunankiukaan kivistä: vaikka ne olisivat kuinka vahvat ja ehjät kiukaaseen pantaessa, niin ne kuitenkin, kun siinä kuumenevat ja varistuvat ja kun niille kaadetaan vettä löylyä lyötäessä, vähitellen muuttuvat rapakiviksi, joita on helppo murennella, sanoi Holttolan kirkonmies, ja sen hyväksyivät toisetkin.
Näissä ja muissa tarinoissa ja pakinoissa kului ukkojen iltapuoli rattoisasti.
Illansuussa tulivat toivikinapuajajat kotiin ja toivat vahvasti tavaraa tullessaan. Lippolan kylän naiset olivat suurimmaksi osaksi antaneet valmiita kapineita, vaan toisten kyläin naiset antoivat suurimmaksi osaksi villoja.
Illalla kun karja ajettiin kotiin, katselivat Niemelän kälykset talon karjaa, sekä lehmiä että lampaita.
— Hyvin on sinun karjasi viljakasta; hiehotkin ovat niinkuin voilla voidellut, sanoi Niemelän emäntä Lippolan emännälle.
— En ole milloinkaan tahtonut pitää liian suurta karjaa, joka ei tulisi hyvästi ruokituksi, vaan olen koettanut tyytyä vähempään ja hoitaa ne paremmin, vastasi talon emäntä. Kyllä meidän lehmät ovat tavallisesti olleet uudella karvalla niin kuin muikulat; ei niitä suinkaan ole tarvinnut hännästä nostaa eikä vempeleillä kingotella niin kuin monen muun talon lehmiä, jotka vain pitkän talven pelkkiä olkia henkipitimikseen pureksivat.