— Enempihän, ystäväiseni, perheen suuruuteen katsoen on teillä lehmiä kuin meillä. Teillä on yhdeksään henkeen kaksitoista lypsylehmää, vaan meillä on kahteenviidettä henkeen vain viisikolmatta lehmää, sanoi Liisa.
Sillä puhein tulivat naiset tupaan illalliselle. Syötäessä kysäisi talonisäntä:
— No, millaiseksi ovat ämmät meidän talon katsoneet tämänpäiväisessä syynissä?
— Talo on hyvä ja hyvässä reilassa, vastasi Niemelän emäntä. Me katselimme tuten taiten joka paikan. Kaikki on niin kuin oleman pitää.
— Ettehän vielä katsoneet nauris- ja omenakuoppiakaan, sanoi
Holttolan kirkonmies nauraen.
— Ne eivät kuulu asiaan, vastasi Niemelän emäntä. Isä saa ne huomenna syynätä, jos häntä haluttaa.
Seuraavana aamuna nousivat naiset jo varhain toivikkitöitä tekemään kuka mitäkin. Murkinan perästä tuotiin suuri joukko lääniltä saatuja villoja, hajotettiin tuvan lattialle ja erotettiin erikseen mustat, harmaat ja valkeat. Ne oli kerätessä pantu kepit ja alkoivat vatkata villakokoa niin, että tukkuja kirposi ilmaan aivan kuin pieniä lintuja olisi lennellyt. Toiset naiset taasen käsillään vatvoivat villa sekaisin.
— No meidän naiset, menkääpäs nyt toivikinapua katsomaan, käski talon emäntä.
Naiset riensivät kukin huoneeseensa, jossa vähän aikaa kupastettuaan kukin toi antimensa ja antoi ne Niemelän emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan. Ne olivat kaikki valmiita tavaroita.
— Minulla ei päten ole muuta antamista kuin nämä kirjavartiset kintaat, jotka sain setävainajani morsiamelta, sanoi Riitta-täti antaessaan kintaat Niemelän emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan.