— Johan te hiidessä tukkiatte ruunun maantien, ettei valtakunnan virkamies pääse kulkemaan, huusi ajokas.
Väki taukosi leikistään ja postinkuljettaja ajoi täyttä laukkaa ohitse kiroillen ja noituen. Siitä päästyä jatkettiin leikkiä suurella innolla siksi, kunnes kestivieraita tultiin kutsumaan päivälliselle. Kas siitä leikistä sitten oli puhelemista koko päivällisajaksi.
Kun lähtökuppiset oli otettu, läksivät muut kestivieraat kotiinsa, vaan ämmiä ei vielä sinä päivänä laskettu. Vasta seuraavana tiistaina murkinan jälkeen kyyditsi sulhanen ämmät kotiinsa Niemelään.
Kotiin tultuaan kertoivat ämmät laveasti koko kestin menon ja kuvasivat rillanlyönnin niin hauskaksi kuin suinkin voivat.
Koko perhe nauroi makeasti postiljoonin ällistykselle ja Mauno-setä sanoi korvallistaan kynsien:
— Voi lempo kun en minä ollut siellä keralla. Kas meidän suku, se vasta osaa leikit laatia eikä istua tuvassa pörröpäänä niin kuin Junnolan rantukset, jotka eivät muusta tiedä kuin kasken viertämisestä.
— Anna Junnolaisten olla rauhassa, johan noista nyt pääsit, sanoi
Mari-täti.
— Niinhän minua mukeloittaa, kun mokomat nokikolarit olisivat ottaneet morsiamen oikeasta suvusta, vastasi Mauno-setä.
Sillä aikaa kun naiset katselivat Lippolaisten toivikkiapuantimia, meni Juhana ulos hevostansa katsomaan. Hänen mentyään sanoi emäntä:
— En olisi tässä maailmassa uskonut Lippolaisia niin rikkaiksi, jos en olisi silmilläni nähnyt. Heillä on perheeseen nähden kaikkea eloa ja elämistä ainakin yhden verran kuin meilläkin. Ja apas se järjestys ja siivo, mikä siellä vallitsee, sellaista en minä ole ikänäni nähnyt missään!