— Jaah, sanoi Paavo itsekseen, nämä kai ovat öitsiin menevät. Las menen katsomaan, mitä Maija riehtilä on varustanut.
Tultuansa Mattilan porstuaan tapasi Paavo sieltä jauhopussin ja potaattikorin, jotka hän arveli olevan öitsiä varten varustettuna. Vielä hän kävi toistenkin talojen varustuksia tarkastelemassa.
Kun sitten Paavo saapui kotiinsa, olivat sieltä jo sekä pojat että tytöt lähteneet öitsiin. Vuoteet valmistettiin ja alettiin käydä levolle, vaan sitä ennen pistäysi Paavo porstuaan ja heitti sinne kenkänsä, takkinsa ja hattunsa, tuli sitten tupaan ja kävi äitinsä viereen makaamaan, kuten käsky oli. Uni, tuo väsyneiden virvoittaja, sulkee pian sen silmät, jolla on levollinen mieli, ja niin se teki Paavon äidillekin. Mutta Paavoa, jonka mieli öitsiin paloi, ei nukuttanut. Hän käänsi kylkeä ja toista, siksi kunnes oli vakuuttunut kaikkien ihmisten olevan nukuksissa. Sitten hän hiipi hyvin hiljaa porstuaan, pukeusi pian ja — yks kaks hän oli jo öitsipaikassa.
Kutsumaton vieras kun Paavo oli, hän ei uskaltanut heti öitsitupaan astua, vaan jäi vähäksi aikaa porstuaan. Tupasesta hän kuuli useita ääniä, jotka kaikki olivat hänelle tuttuja. Heidän puheistaan hän ymmärsi siellä ruokaa ja juomaa valmistettavan ja Perätalon tyttö-Annin olevan pääemännän.
— Kas kun tuo Niemelän emäntä, sen saituri, raatsi laittaa näin vähän kahvia, vaikka hänen tyttärellensähän me täällä työskentelemme, huusi pääemäntä. Minkälaista porovettä saamme näin vähistä jauhoista tällaiselle perheelle? Vai onko teillä muilla kahvia?
— Onhan minulla, vastasi Lahtelan Liisa, joka oli pääemännän apulainen.
— No se teidän emäntä on vielä niitä vanhoja hyväntahtoisia ihmisiä, joita nykyaikana niin harvassa tavataan. Hän on aukka muori, virkkoi tyttö-Anni tyytyväisenä.
— Mutta minä muistelen Niemelän Annin jotain puhuneen kahvipavuista, sanoi Liisa ja haki hyllyltä. Täällä on, hyvä Anni, sellainen murtsukka kahvia, joista saisi vaikka rokan keittäisi, jatkoi Liisa, näyttäen pääemännälle kahvipussia.
— "Ennen pitäisi asia tutkia ennen kuin miestä mutkia", sanoo sananparsi. Minä hätäkello en sitä tehnyt, vaan aloin syyttä soimata mokomaa hyvää ihmistä. Hyvä oli toki, ettei tässä ollut ketään kylkinäisiä kuuntelemassa, sanoi tyttö-Anni katuen äskeistä puhettaan.
Nyt mennä livahti Liisa tupaan ja Paavo pistäysi perästä. Hänen sydämensä sykki niin kuin jänis pussissa, eikä hän tohtinut peremmälle mennä, vaan jäi ovensuuhun seisomaan.