kerran antoi nuori poika vanhall piiall suuta, heti muuttui halvaksi kuin hylky uuninluuta.
Tämän kuultuaan purskahtivat kaikki nauramaan ja Ripo-täti sanoi nauraessaan:
— Matti on aina Matti, ilmankos häntä kasku-Matiksi sanottaisiin. Äsken olisi hän ollut valmis suutelemaan minua ja nyt hän jo haukkuu minua vanhaksipiiaksi. Olkoonpa niinkin, mutta onhan minulla toki kaksi kunniallista nimeä: vanha ja piika! Vai mitä sinä, Pärttyli, siihen sanot, joka näyt olevan vanhanpojan kara?
Jospa poika vanhenee, niin poika se on sentään, vaan kun tyttö vanhenee, niin hevosetkin pelkää,
vastasi Pärttyli veitikkamaisesti.
— Panes, Riitta-täti, minullekin korttia, pyysi kuppari-Mari, joka oli jättänyt työnsä vähäksi aikaa ja tuli kortinpanijan luokse. Me taidamme olla yhdenikäisiä, hevosten hirvityksiä molemmat.
— Niin olemmekin, vastasi Ripo-täti. Onhan kaksikin konnaan pappilan kaivossa. Nostapa Mari sitten lehtiä!
Kuppari-Maija nosti lehtiä ja Ripo-täti levitti ne. Katsellen vähän aikaa hän sanoi sitten:
— Onhan sinulla, Mari, ollut kahdet sulhaset: toisesta et sinä huolinut ja toisen ovat pahat ihmiset estäneet. Niinhän se käy tässä pahassa ja syntisessä maailmassa. Kun pitäisi olla lähimmäiselle avuksi, niin ollaan painoksi: ei aviteta vaan sorretaan ja poljetaan ja sillä tavoin toisen onni kadotetaan. Eipäs nuo pahansuovat näytä nytkään vielä sinua rauhaan jättävän vaan riehuvat ja kiehuvat niin kuin hullu-Heikki helvetissä. Vaan älä Mari-kulta ole milläsikään, tiedämmehän että
Jumalall on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet, vaan ei kateen kainalossa, pahansuovan sormen päässä.