— Niin on, Riitta kulta! korttisi puhuvat totta, vastasi Maija huoaten. Kyllähän minua on halvattu pitkin matkaa ja vieläkin solvataan, vaikka en minä ole siitä kaikin ajoin suuresti välittänyt; mutta välistä loppuu minultakin kärsivällisyys ja silloin minä lausun:
Ken minua sanonee, se saakoon savisen lapsen: suu savesta, pää kivestä, peräpuolet penkinpäistä, silmät siian suomuksista, korvat kuusen käpysistä, vatsa vatturaunioista, selkä aidan seipähistä, sääret vääristä pajuista, käsivarret värttänistä, jalat koivun konkeroista, kädet käyristä lepistä.
Ripo-täti kokosi taas korttinsa yhteen pakkaan, sakkasi niitä vähän aikaa ja käski Maijan nostaa toisen kerran, jonka tämä tekikin. Sitten Ripo-täti levitti lehdet ja katsoi vuoroin lehtiinsä ja vuoroin kuppari-Maijaan. Vihdoin hän sanoi hymyssä suin:
— Onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala on jokaisella, niin sinullakin näyttää olevan. Kun ei ole paistanut aamupäivä, niin paistaahan toki iltapäivä. Sinä tulet naimisiin tummanvärisen miehen kanssa ja pääset aikaa voittain emännäksi. Te tulette olemaan onnellinen parikunta. Mutta nostapas vielä kolmannen kerran, niin saadaan nähdä, kuinka asia viimein päättyy.
Maija nosti kolmannen kerran kortteja, jotka Ripo-täti levitti ja sanoi:
— Aina vain parempaa ja parempaa: te tulette saamaan suuren perinnön kaukaiselta sukulaiselta ja elämään kauan yhdessä toinen toisenne iloski.
— Kiitoksia paljon, sisko kulta, saneli kuppari-Maija taputellen
Ripo-tätiä olkapäille. Kyllä minä sinua muistan, kun joutuu aika.
— Mitäpä siitä onkaan puhetta tuttavain kesken, olkoon vain onneksi, vastasi Ripo-täti.
— Kuppari-Maijastahan Pärttyli saapikin morsiamen itselleen. Ota vain pois, niin tulet onnelliseksi ja pääset rikkaaksi. Sinä kun olet tummaverinen mies, niin sinuahan kortit ennustivatkin Maijan sulhaseksi, sanoi Lahtelan Matti ja nauroi minkä jaksoi.
Tämän kuultuaan lauloi kasku-Matti: