— Et, hertta kulta, usko kuinka täällä on ahkerasti koko yö työtä tehty, nyt vasta he alkoivat vähän leikkiä ennen kuin erkanevat, vastasi Ripo-täti.
— Mitä sinä olet tehnyt? kysyi Liisa uudelleen.
— Olen toimitellut kykyni mukan niitä näitä, vastasi Ripo-täti. Välistä olen soittanut suutani, väliin olen povannut korttia ja niin näin, edespäin. Ajoin jo kasku-Matin Huikkolaankin.
— Jos olisit ajanut minun poikani Paavon kotiin, niin olisit tehnyt hyvän työn, eihän lasten sovi joka paikassa olla mukana, sanoi Liisa.
— Mitäpä ystäväiseni minä tiesin sitä tehdä, vastasi Ripo-täti. Kun sinä kerran lupasit lapsen täällä olla, niin eihän se ollut minun asiani häntä pois laittaa.
— Niinhän se on, virkkoi Liisa, mutta ei sanonut, että Paavo tuli omin lupinsa öitsiin.
— Hyvinhän meillä on täällä ollut rattoisa elämä tänä yönä, sanoi Ripo-täti. Minä, joka jo olen vanha ihminen, mietin tässä äskenikään itsekseni, kuinka jokainen ajaa aikuistansa, niin kuin vanha runokin kertoo:
Koira haukkuu kontiota, ämmä kaalipantiota, ukko harmaata kiveä, pojat porstuan ovea, piiat pellavaspioa, akat loukunalaisia.
Piiritanssin perästä öitsivieraat erkanivat ja kukin meni kotiinsa.
Ripo-täti ja kuppari-Maija jäivät öitsitaloon yöksi ja Lippolan
Juhana tuli Niemelään. Näin loppuivat öitsit.
Toivikkiaika