LUSIFER. Vaikka luut jo maassa maatuu, muisto elää ainiaan.
KAIN. Ja ihminen ei kuolekkaan!
LUSIFER. Ei, ei kokonaan! Se maahan vaipuu, mikä maasta on, vaan tekonsa, ne jääpi elohon ja maineen siivin kiitää tulevaisiin aikoihin — siinä kuolevaisen kuolemattomuus, siinä elonarvotuksen selvitys.
KAIN. Jo ymmärrän, jo ymmärrän! Hän voittamaton elossa ja kuolossa — ihminen on kaiken herra!
LUSIFER. Amen!
(Äänettömyys.)
KAIN. Kuinka merkillistä! Kärsimys ja taistelu on raskas rangaistus — noin usein huokailtavan kuulin…
LUSIFER. — ja osaks itsekin niin luulin.
KAIN. Ja nyt? Mik' onkaan suurempaa kuin moisen määrän eestä ponnistaa!
LUSIFER. Se suurta on. Vaan määränpää ei liene yksin haudan tuollapuolla eikä tulevien sukupolvein onnessa — myös itse elämme!