KAIN. Puhun! Minä, näet, en saa mitään ottamatta. Niin että jos kerran kiittää pitää, tekisi mieleni kiittää (tekee voimakkaan liikkeen nyrkkiin puristetuilla käsillä) — näitä kahta!
AABEL. Kain!
KAIN. Ne suitsuttavat uhria joka päivä. Se on minun uhrini — ja se pitäisi riittää!
AABEL. Kain! Sinä et voi noin ajatella, minä tiedän sen. Se on vain hetkellistä ajatuksen harhailua.
Oi veljeni! Olet viime aikoina ollut niin kummallinen, niin synkkä ja levoton. Ajattelin että uhri sinua rauhottaisi ja sovittaisi. Samaa arveli Aadakin, kun —
KAIN (kuohahtaen). Aada! Vai niin —? Te järjestätte mitä minun pitää tehdä — sinä ja Aada!
AABEL. Jehova armahtakoon! En ymmärrä mistä tämä ärtyisyys, jo eilen illalla olit aivan käsittämätön.
KAIN. Niin, eilisiltapa — —
(Malttuu; taistelee itsensä kanssa, Aabel katsoo häneen hämmästyneenä.)
KAIN. Eilinen eilisenä, nyt on uhrista puhe! Ja mihin kelpaa uhri, johon käymme epäilevin mielin? Pitääkö teeskennellä? Ei! Eikö silloin parempi lykätä — tai vaikkapa kokonaan heittää?