Sen vaan ymmärrän, että kaikki elää, henkii, liikkuu ympärillämme. Koko luonto on salaisuuksia täynnä. Kosketa siihen, ja se värähtää kuin nuori morsian ensi syleilyssä.
AADA. Verratonta, Kain!
KAIN. Maa puhuu, vuori haastaa, metsä kuiskaa. Ei, ne huutavat! Irrota siteet ihmisenpoika! huutavat ne meille. Irrota, katko, ratko — ja me palvelemme sinua!
AABEL. Intoilet, veljeni! Ne kyllä alistuvat itsestään palvelukseemme, niinkuin näemme, mikäli Jehovan viha lauhtuu.
SILLA (nousten). Minä käyn hakemaan majasta punokseni.
AADA. Tuoppa samalla minunkin työni.
KAIN. Ja mulle majan seinustalta se kaareke — veistelen iltani kuluksi.
Itsestään! Mitä syntyy itsestään? Onnettomuutta, ei muuta! Istu kädet ristissä, ja laumasi kiikkuu petojen vatsassa, peltosi on ohdakkeita täynnä; vielä hetkinen, ja saat ruohoja syödä, juuria järsiä. Tee työtä, katso, kuule, vainua, ja rauhassa on laumasi, peltosi viljaa täynnä.
Ja luonto suuri ympärillämme? Voi, kuinka mieltäni kuohuttaa ja jännittää! Se tuossa outoja voimia täynnä, me tässä voimattomina.
AABEL. Mutta mihin sinä oikeastaan tuolla kaikella tähtäät?