AADA. Nyt sanoit jotakin, Kain! Siellä minäkin tahdon olla!
SILLA. Tehän olette hurjia molemmat!
AABEL (mietteissään). Se voi onnistua Kainille, mutta minusta ei ole semmoisiin. Tyydyn vähäpätöisiin lampaihini, tyydyn Luojan luontoon semmoisena kuin se on.
KAIN. Mutta min' en tyydy! Haluan uutta, semmoista jota ei vielä ole, vaan jota voi olla.
AABEL. Miksi nämä ristiriitaiset mietteet tänä ihanana iltana? Katso ympärillesi! Taivas on kirkas, maa elämää, tuoksuja täynnä — aina sama, mutta kuitenkin joka päivä uusi.
KAIN. Näen sen. Mutta miksi katsella kaikkea vain päiväpaisteessa! Nyt kaikki loistaa ja välkehtii, metsä täynnä liverrystä ja huilutusta, lammas lakeana kedolla käy. Hetki vain, ja taas kuuluu yön ja taistelun äänet. Hämärikkö vaippansa heittää, pedot muristen luolistaan karkaa; pensaat, näreet jalkoihin murskautuu, tuhanten jalkain töminä tannerta tärisyttää —
SILLA. Heitä, veljeni! Miksi tuota!
KAIN. — Tuossa sarvimetsä häämöttää, tässä harjat häilää, tuolla hohtavat hampaat välkkää, verenhimoiset silmät hehkuvina hiilinä kiiluu. Pienet pakoon painuu, lampaasi järjetönnä paalutuksessa laukkaa; ulvontaa, määyntää, tuskanvoihketta, verta, kuolonkorahduksia, uh! — Taisteluksi minä tämän käsitän.
(Äänettömyys.)
AABEL (liikutettuna). Meidän syntiemme tähden. — Jehova sen lievittäköön!