KAIN. Mutta, Aabel kulta, etkö olekkin lapsi — enemmän lapsi kuin mies?
SILLA. Vaan eikö juuri siinä ole onni?
KAIN. Tuntea ja uskoa, siinä lapsen onni; tahtoa ja etsiä, siinä miehen — onnettomuus. Valitse!
SILLA. Niinpä valitsen onnen! Olla kuin lapsi, rakastaa kaikkia: vanhempiaan, veljiään, sisariaan, Jehovata, luontoa — koko maailmaa.
AABEL. Niin, emmekö olekkin kuin Taamar metsässä: mitä itse olemme, sitä ympäristökin?
KAIN. Aivan niin. — Entä pelko, pahuus, kiusaaja?
AABEL. Älä jatka, veljeni, älä jatka! Herra meitä valaiskoon!
KAIN. Niin, niin: älä jatka, älä jatka! Elä vaan, kun olet elämään luotu; syö, juo, tee työtä ja kuole — siinä päämäärä!
AADA. Oi, minä ymmärrän niin hyvin Kainia! Minäkin kaipaan jotakin enempää, vaikken ole koskaan uskaltanut sitä sanoa.
KAIN. Siinä se: emme uskalla! Emme uskalla astua täydellä jalalla tätä maan pintaa — me vain hiivimme varpaillamme, kuin pelkäisimme nukkuvia herättävämme.