Se ei ollut mikään uni, luulin olevani koko ajan valveilla. — Olimme syvässä kallionrotkossa, me neljä. Mustat, jyrkät seinämät kahden puolen, taustalla mustanryöpeä puro, joka syöksyy kohisten toisen seinämän halkeamaan. Emme pääse pois, kyselemme, etsimme pääsykohtaa. Äkkiä kuuluu ilmassa ääni: katsokaa ylös! Katson — toisen seinämän rinnassa kapea polku huimaavassa korkeudessa. Siellä mies kiipee, suorana, kumarassa, polvillaan — toisella kädellään seinämään varaten. En tunne aluksi — nyt se kääntää kasvonsa, ja ne ovat —
AADA. Mitä?
SILLA (liikutettuna). Kainin kasvot.
AADA. Kainin?
AABEL. Tunsitko varmasti, sisareni?
KAIN. Niin minä tahtoisinkin kiivetä! Juosta, kiivetä, uhmata kuilua!
AADA. Kain!
SILLA (yhä enemmän liikutettuna). Nyt se aikoo hypätä kallionrailon yli! Sumu laskeutuu alas — pää jo peittyy — ilma humahtaa — nyt se ponnahtaa jalallaan, horjahtaa — ummistan silmäni. Rotkossa raskas mätkähdys, ylhäällä kalliolla vihlova nauru. Sumu laskeutuu pohjaan — rotko valittaa — ilma valittaa — ah, minä vapisen vielä nytkin!
(Äänettömyys.)
AADA. Sehän oli kauheata!